Pyhää ja arkea

Mielessä pyörii niin mennyt viikonloppu kuin päällä olevat ja tulevat työasiat. Osittain velvollisuudentunnosta tätä vastikään elvytettyä blogin pitämistä kohtaan ja osin siinä toivossa, että ajatukset vähän järjestyisivät, päätin kuitenkin kirjoittaa jotain.

Pyhäinpäivä sujui rauhallisissa merkeissä. Oli ihanaa olla vapaalla töistä ja Suomessa. Kolme vapaapäivää meni nopeaan, mutta siinä ajassa ehti nähdä monia ihmisiä ja vain olla hetken ilman aikatauluja. Vaikka pyhäinpäivän kirkollinen sisältö jäikin monen muun lailla vain hautausmaalla käyntiin, niin pyhäinpäivän teeman ja ajatusten äärellä oltiin siltikin. Ja kyllähän välkehtivä kynttilämeri hautausmaalla pimeyden keskellä puhuttelee enemmän kuin mitkään sanat tai virret. Siinä näyssä ilmeni itselleni kuva siitä toivosta, josta yritän kirkossa Raamatun sanoin puhua: 

Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Joh 1:5

Pyhäinpäivänä myös nousee ajatus kuolemaan liittyvästä pelosta ja ahdistuksesta esiin. Vaikka papin työssä on paljon tekemisissä suruun, kärsimykseen ja kuolemaan liittyvien kysymysten kanssa, niin täytyy ne silti kohdata myös henkilökohtaisesti eikä itse itseään voi kohdata papin roolista käsin. Omien pelkojeni takaa löydän suunnatonta rakkautta omia läheisiä kohtaan ja halua elää ja kokea. Sitä kautta löytää tiensä kiitollisuuteen siitä, mitä on jo saanut ja mitä on nyt. Ehkä seuraavaa päivää ja sen tuomia lahjoja ei ota niin itsestäänselvyytenä.

Intensiivisen Suomi-viikonlopun jälkeen paluu Tukholmaan ja töihin on aina hieman hämmentävää. Ikävään auttaa se, että on paljon mieluisaa ja merkityksellistä tekemistä. Oma työ onneksi kiireisinä ja haastavinakin päivinä tuntuu edellä mainittujen adjektiivien kaltaiselta. Vaikeimmalta nuoresta papista tuntuu kehittäminen ja uudistaminen, kun tuntuu, että vanhassakin on vielä paljon opittavaa. Melko ulalla olen täällä usein myös kielikysymyksistä ja vähemmistöpolitiikasta: mitä, miten ja mikä on minun/ kirkon rooli näissä kysymyksissä. Ylipäätään ruotsinsuomalaisuudessa riittää vielä paljon pureskeltavaa. Onneksi seurakunta kantaa ja opettaa tämän kaiken ulkopuolelta paikalle pamahtanutta pappia. Monien asioiden ja haasteiden äärellä on hyvä muistaa, että kaikki ei ole minun varassani. Kunpa se pätisi myös työhuoneen siivouksessa.

Yhtä usein kuin mietin, etten mitään mistään tiedä ja olen ihan pihalla, niin tunnen myös, että olen oikealla paikalla juuri tässä ja nyt. Ehkä jonkinlaista aikuistumisen viisautta on hyväksyä elämän ristiriitaisuus ja olla stressaamatta siitä joka hetki. Mutta tuleehan sitä stressattua silti, pienistä ja isoista jutuista! Tänään stressasin hammaslääkärikäyntiä, joka osoittautui täysin turhaksi, niin kuin monella muulla stressin aiheella on tapana. Vähemmän kahvia ja enemmän unta, niin kelpaa hymyillä valkoisella hammasrivistöllä ja niin virnistellessä ei ehdi paljoa stressailemaankaan!

Hyvin pitkästä aikaa sukkaprojekti vireillä! Elämäntapaneulojaksi en ala, vaikka mukavaa
ja rentouttavaa puuhaa onkin. Ja tuleepahan Netflixin parissa roikkuminen oikeutettua, kun samalla sukka edistyy! ;)