Itkeä itkevien kanssa ja aina toivoa

Tänä iltana olen kiitollinen siitä, että saan tuntea oloni turvalliseksi asuntoni suojassa. Sytytän kynttilän erityisesti Pariisin uhrit mielessäni ja kuuntelen kuinka naapuri soittaa haikeita ja kauniita säveliä flyygelillä. Tämä on rauhaisaa rukousta, täysin toista kuin huuto, paniikki ja itku, jotka eilen täyttivät ja tänään yhä kaikuvat Pariisin kaduilla.

Astuin tänään kirkossa mikrofonin eteen ja pää löi tyhjää. Edessä joukko tuttuja seurakuntalaisia ja en osannut sanoa kuin sen, että tuntuu kuin jotain pitäisi sanoa, mutta mitään sanoja ei silti ole. Luin säkeistöt tutusta virrestä ja kehotin sytyttämään kynttilän, toivon merkiksi. Vaikka uskon, että toivoa on, että Jumalaa kuulee rukoukset ja on läsnä, niin silti papin viran kantaminen tuntuu tällaisena hetkenä heikolta ja riittämättömältä. En ajattele, että minun pitäisi kyetä enempään kuin kukaan toinen ihminen, mutta toivon, että osaisin edes paremmin sanoittaa lohtua ja toivoa.

Yksin iltaa viettäessä on aikaa selailla sosiaalista mediaa ja lukea uutisia. Olo on ristiriitainen. On paljon rukousta, myöntätuntoa ja välittämistä. Mutta on myös eripuraa ja moralisointia - niin kai se on aina tilanteessa kuin toisessa ihmisten kesken. Minä myönnän, etten tiedä mitä kaikkea pahaa maailmassa tapahtuu ja en edes halua tietää. Olen tottakai myös länsimaisen median armoilla sen suhteen, mitkä asiat ylittävät uutiskynnyksen ja pääsevät tietoisuuteeni. En tiennyt, että Beirutissa tapahtui isku, jonka seurauksena oli lukuisia kuolonuhreja. (Myönnän, että minun täytyi ylipäätään googlesta varmistaa, että Beirut on Libanonin pääkaupunki.) En tiedä, missä kaikkialla maailman kolkissa levottomuudet ovat läsnä nyt. En tiedä, missä maassa on korkein lapsikuolleisuus tai kriittisin nälänhätä tällä hetkellä.

Pariisin tapahtumat koskettavat, sillä minä monen muun lailla tunnen tai olen tuntenut Pariisissa asuvia ihmisiä. Moni on käynyt Pariisissa tai minun laillani toivoisi joskus käyvänsä siellä. Todennäköisyys sille, että olisi parhaillaan viikonloppumatkalla Pariisissa on suurempi, kuin että olisi lomalla Beirutissa. Pariisin tapahtuvat koskettavat, sillä ne tulevat erilailla lähelle omaa maailmaa ja elämänpiiriä. Pelko herää ajatuksissa ja kysyy itseltään, että kun Pariisissa tapahtuu tuollaista, niin miksei Tukholmassa tai Helsingissäkin? Pelolle ei saa antaa liikaa valtaa, mutta tottakai se realisoituu ainakin hetkeksi erilailla.

En halua tietää ja tuntea kaikkea pahaa, mitä maailmalla tapahtuu, mutta se ei silti tarkoita sitä, ettenkö välittäisi. Sytytän kynttilän Pariisin uhreille kuten Beirutin uhreja muistava tekee tahollaan. Jokainen rukous on tärkeä ja se kuullaan. Mutta jos minä en muista jokaisen asian puolesta rukoilla, niin ei se silti tarkoita sitä, etteikö Jumala olisi kaikkialla hädässä ja ahdingossa läsnä. Siihen minä luotan, että Jumala on läsnä tässä maailmassa meidän keskellämme, salatulla tavalla, mutta todellisena. Ja kun itsellä eivät sanat tai ymmärrys riitä, niin yritän vain olla läsnä pappina, ihmisenä ihmisten keskellä, yhteistä ihmisyyttä toteuttaen ja rakentaen.

Vietin kuluneella viikolla kolme päivää Göteborgissa osallistuen kaupunkien monikulttuurisissa lähiöseurakunnissa työskenteleville työntekijöille ja vapaaehtoisille tarkoitettuun konferenssiin. Tällaisten lähiöseurakuntien verkosto kantaa nimeä Framtiden bor hos oss - nimi, joka välittää iloa, toivoa ja ylpeyttä kaikista haasteista ja vaikeuksista huolimatta. Päivät olivat täynnä mielenkiintoista ja ohjelmaa ja hyviä kohtaamisia. Jäi tunne, että tämä on se konteksti, johon suomenkielisenä pappina itseni tahdon lukea. En tahdo rakentaa erillistä suomenkielistä saareketta seurakuntaan, vaan tuoda suomenkielisen kulttuurin ja toiminnan osaksi seurakunnan elämää, mausteeksi yhteiseen soppaan. Haasteita riittää, kun kokkeja on monta. Mutta niin hyvä kokki en ole, että lähtisin yksin omaa keittelemään!

Parhaiten Göteborgin päiviltä jäi mieleen päätösmessussa lasten esittämänä kuultu Laleh'in Goliat. Minusta on viime vuosien aikana kuoriutunut esiin uusi puoli - ennen en juuri koskaan itkenyt, mutta nyt kyllä vuodatan kyyneliä helpommin. Ehkä se on tämä papin työ, jonka mukana joutuu isojen asioiden ja tilanteiden äärelle, ehkä se on oma elämäntilanne ja sen myötä pinnalla olevat tunteet. Tai ehkä se on tämä maailma, jossa elämme. Maailma, joka tarvitsee pokerinaaman sijaan aitoutta, välittämistä ja empatiaa. Mutta tämä laulu ja sen sanoma lasten suusta kuultuna, kukapa ei siinä herkistyisi.

vi sa: vi ska ta över

vi ska ta över världen

vi ska bli stora

vi ska bli mäktiga, ha ha

och vi ska göra jorden hel

ja vi ska göra vattnet rent

och vi ska aldrig skada

varandra mer