sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Adventin aika

Tänään vietettiin 1. adventtisunnuntaita ja meillä kajahtivat ensimmäiset Kauneimmat joululaulut. En ole mikään erityinen joulu-ihminen, vaikka sellaista on varmaan pappina vähän outoa sanoa. Joulun sanoma on toki rakas ja ainutlaatuinen, mutta joulukoristeet tai laulut eivät ole koskaan omaa joulumieltä automaattisesti nostattaneet. Toki joulukuusi, adventtikyntteliköt ja etenkin vanhat ja perinteiset joululaulut ja -virret kuuluvat jouluun. Ongelma itseni, kuten ehkä monen muunkin kohdalla, lienee se, että joulun juhlinta aloitetaan niin aikaisin. Siinä saa helposti yliannostuksen kaikkea jouluista ennen varsinaisia juhlapyhiä ja sitten jää se huipennus vähän niinkuin laimeaksi. Toivoisin etenkin omalla kohdalla, että adventin aika voisi olla enemmän pääsiäistä edeltävän paaston ajan kaltaista hiljentymisen ja itsetutkiskelun aikaa, suuren juhlan odotusta ja siihen valmistautumista. Paljon on kuitenkin kiirettä ja erilaisia tilaisuuksia ja kekkereitä, jotka ovat toki hauskoja ja tärkeitä sinänsä. Mutta jotenkin hassulta tuntuu, että adventinajasta on tullut sellainen pikkujoulujen ilotteluaika ja jouluna sitten hiljennytään ja ollaan rauhaisasti perheen kesken. Eikö se voisi olla myös toisinpäin? Mistä se ajatus ylipäätään tulee, että jouluna hiljennytään? Toki joulun odottaminen ja siihen valmistautuminen adventin ajalla voi olla myös mukavaa ja hauskaa - en ole julistamassa pannaan pikkujouluperinteitä! Huomaan vain pyöritteleväni näitä vähän ristiriitaisia ajatuksia aina adventin aikaan, enkä saa kuin tilauksesta sitä jee-joulu-on-kohta -fiilistä.

Näistä mietteistä saattaa saada myös hieman nipon teologin maineen, mutta puolustaudun kertomalla, että laulan ihan hyvillä mielin kirkossa adventtina joululauluja ja syön joulupöydän ruokia pariin otteeseen ennen varsinaista juhlaa. Oma koti pysyköön silti joulukoristeista ja -ruuista lähes vapaana alueena. Tähden kyllä laitoin ikkunaan pimeyttä karkottamaan ja työparilta saatu enkeli on ikkunalaudalla. Jouluradiotakin virittelin sen verran, että kuuntelin tämän vuoden version Hoosiannasta. Joten ehkä on vähän kärjistettyä sanoa, etten ole jouluihminen. En ole mikään valmistelija, vaan adventinajan odottelija ja ihmettelijä ja joulunajan nautiskelija. Tai niin - valmistelenhan minä toki jouluhartaudet ja saarnan joulukirkkoon. Pappi se on pappi joulunakin, joulupappi, muttei mikään joulupukki! Loppukaneettina ja tunnustuksena mainittakoon, että lahjojen keksimisessä olen aina ollut surkea ja saan siitä aina vaan kauhean viime tipan stressin, koska välttelen asiaa mahdollisimman pitkään. Mies onkin alkuvuosien epäonnistuneiden lahjojen jälkeen saanut multa lähinnä suullisia lupauksia/lahjakortteja, kuten että lähden mukaan futismatsiin tai kustannan illallisen miehen valitsemassa ravintolassa. Koska vahvuuteni eivät todellakaan ole konkreettisissa jouluvalmisteluissa, niin ehkä on syytäkin keskittyä siihen adventin ajan hiljentymiseen ja itsetutkiskeluun. Jospa se vaikka poikisi uusia ajatuksia hartauksia ja saarnoja varten!

tiistai 24. marraskuuta 2015

Kiireen keskellä

Otsikosta huolimatta tällä hetkellä olo on hyvinkin rento. Villasukat, villapaita ja viltti päällä on hyvä makoilla sohvalla. Iso mukillinen teetä on tyhjennetty ja varmaan illan mittaan täytyy ottaa vielä påtår. Kurkussa on inhottavaa kutittavaa ärsytystä ja täytyy totisesti toivoa, ettei se tästä kehity epäsuotuisaan suuntaan. Tämä ja ensi viikko ovat töiden puolesta melko tiiviisti ohjelmoituja. Pääosin kalenterissa on kaikkia kivoja juttuja, kuten koululaisille järjestettävät joulunäytelmät, joissa minä esitän tänä vuonna Mariaa. Melkoinen ylennys pääsiäisnäytelmistä, joissa olen kahtena peräkkäisenä vuotena ollut Jerusalemin katulakaisija :D Mutta kaikki roolithan ovat tärkeitä näytelmässä, tottakai! Joka tapauksessa, olisi kaikinpuolin ikävää tulla kipeäksi nyt. Pitää varmaan testata viimein inkivääri, jota monet seurakuntalaiset ja työkaverit ovat kovasti markkinoineet tehokkaana flunssan ehkäisijänä.

Ennen työntäyteisen adventin ajan alkua lähdin vielä viimeiselle Helsinki-visiitille ennen joulun jälkeen koittavaa lomaa. Lauantai-maanantai -akselille sijoittuva visiitti meni nopeasti, liian nopeasti kuten aina. Tällä kertaa ehdin nähdä mukavasti useampia kavereita, mutta aina jää tunne siitä, että aika oli liian lyhyt, että olisi ehtinyt tehdä kaiken mitä ajatteli ehtivänsä. Koska Helsinki-päivät ovat myös miehen kanssa vietettävää aikaa, ei toisaalta pidä tehdä liikaa muita suunnitelmia. Mutta hyvä niitä on jonkin verran olla ja on erittäin tärkeää nähdä myös kavereita - niitä tapaamisia odottaa ennakkoon ihan samanlaisella innolla kuin miehen kohtaamista. Helposti tällaisessa parisuhteen tilanteessa muu sosiaalinen elämä kärsii ja kutistuu, kun voimavarat ja aika menee siihen, että soittelee iltaisin puolisolle ja kyttäilee alituiseen kalenteria ja lentovahteja yrittäen saada seuraavan yhteisen viikonlopun järjestettyä.

Olen tyytyväinen, että "vanhoihin" ystäviin ja kavereihin ovat yhteydet ainakin kohtalaisesti toiminnassa, toki aina voisi parantaa ja muistaa useammin ystävää! Sen sijaan täällä Ruotsissa töiden ulkopuolinen sosiaalinen elämä on aika hiljaista. Itse töissähän saa päivittäin aimo annoksen sosiaalista kanssakäymistä ja monesti rauhallinen ja yksinäinen vapaapäivä tulee ymmärrettävästi tarpeeseen. Jos vapaapäiviä on kuitenkin useampi peräkkäin ja olen itsekseni täällä Tukholmassa, niin ei ole kovin montaa ihmistä kelle voisin pirauttaa ja pyytää kahville. Yksi asia mitä olenkin jäänyt kaipaamaan opiskeluajoilta on se, miten verrattain helposti silloin ihmisiin tutustui, ihan kuin itsestään luentojen ja opiskelijaravintolassa vietettyjen lounastaukojen lomassa. Nyt en oikein tiedä, mistä niitä uusia tuttavuuksia etsisi, eikä oikein ole aikaa ja ylimääräistä energiaa ollut sen selvittämiseen. Ehkä ajan kanssa, toivottavasti? Jos hyviä puolia tästä tilanteesta etsii, niin on oppinut lähtemään myös itsekseen salille, näyttelyihin, ravintolaan ja elokuviin. Ja monesti omassa seurassa vietetystä päivästä on jäänyt ihan mukava jälkimaku. Pahimman yksinäisyyden poistajana toimii myös tänä aikana onneksi some; mitä sitä ennen tekikään kaikella sillä ajalla, jonka nyt kuluttaa fb:ssa ja whatsappeja näppäillen?


Olen aika hyvä sietämään kiirettä, enkä anna sen vaikuttaa laadullisesti tekemisiini. Tiedän, että kiire aina jossain vaiheessa helpottaa ja silloin voi ottaa rennommin. Töissä myös jollain tapaa nautin pienestä kiireen tunnusta, sellaisesta, että ehtii kuitenkin tehdä kunnolla suunnittelutyöt eikä joudu menemään valmistautumatta eri tilanteisiin. Pieni kiireen tuntu pitää aivot virkeinä ja toimeliaina. Ei ehdi ajatella omia murheita tai paisutella niitä. Helsingistä lähtiessä lataankin usein pään jo lentokentällä täyteen työasioita. Se lienee selvitymiskeino - mitä hyötyä on murehtia yhteistä liian lyhyeltä tuntunutta aikaa, joka nyt on jo mennyt. Onneksi aika ei kuitenkaan koskaan sillä hetkellä, kun se on käsillä, tunnu liian lyhyeltä. Emme miehen kanssa ole kumpikaan ajatelleet, että yhteisellä ajalla pitäisi tehdä jotain erikoista (no okei minä ehkä joskus olen kampanjoinut sen puolesta!). Viime viikonloppuna yhteinen aikamme kuitenkin pääosin koostui siitä, että hääräilimme yhdessä keittiössä, mies ruuan ja minä tiskin parissa. Puhuttiin niitä näitä, mies kuitenkin puhui pääosin ruuasta ja reseptistä, jota hän ihailtavalla tarkkuudella aina noudattaa. Kaiken muun paitsi ruuan suhteen kuuluu tarkkuus omiin vahvuuksiini ja ehkä myös heikkouksiini. Näin pienissäkin asioissa täydennämme toisiamme, ja mies aina kokkailtuaan täyttää mun vatsan kylläiseksi ja mielen tyytyväiseksi. Silloin on helppoa olla kiltti ja ihana vaimo.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Itkeä itkevien kanssa ja aina toivoa

Tänä iltana olen kiitollinen siitä, että saan tuntea oloni turvalliseksi asuntoni suojassa. Sytytän kynttilän erityisesti Pariisin uhrit mielessäni ja kuuntelen kuinka naapuri soittaa haikeita ja kauniita säveliä flyygelillä. Tämä on rauhaisaa rukousta, täysin toista kuin huuto, paniikki ja itku, jotka eilen täyttivät ja tänään yhä kaikuvat Pariisin kaduilla.

Astuin tänään kirkossa mikrofonin eteen ja pää löi tyhjää. Edessä joukko tuttuja seurakuntalaisia ja en osannut sanoa kuin sen, että tuntuu kuin jotain pitäisi sanoa, mutta mitään sanoja ei silti ole. Luin säkeistöt tutusta virrestä ja kehotin sytyttämään kynttilän, toivon merkiksi. Vaikka uskon, että toivoa on, että Jumalaa kuulee rukoukset ja on läsnä, niin silti papin viran kantaminen tuntuu tällaisena hetkenä heikolta ja riittämättömältä. En ajattele, että minun pitäisi kyetä enempään kuin kukaan toinen ihminen, mutta toivon, että osaisin edes paremmin sanoittaa lohtua ja toivoa.

Yksin iltaa viettäessä on aikaa selailla sosiaalista mediaa ja lukea uutisia. Olo on ristiriitainen. On paljon rukousta, myöntätuntoa ja välittämistä. Mutta on myös eripuraa ja moralisointia - niin kai se on aina tilanteessa kuin toisessa ihmisten kesken. Minä myönnän, etten tiedä mitä kaikkea pahaa maailmassa tapahtuu ja en edes halua tietää. Olen tottakai myös länsimaisen median armoilla sen suhteen, mitkä asiat ylittävät uutiskynnyksen ja pääsevät tietoisuuteeni. En tiennyt, että Beirutissa tapahtui isku, jonka seurauksena oli lukuisia kuolonuhreja. (Myönnän, että minun täytyi ylipäätään googlesta varmistaa, että Beirut on Libanonin pääkaupunki.) En tiedä, missä kaikkialla maailman kolkissa levottomuudet ovat läsnä nyt. En tiedä, missä maassa on korkein lapsikuolleisuus tai kriittisin nälänhätä tällä hetkellä.

Pariisin tapahtumat koskettavat, sillä minä monen muun lailla tunnen tai olen tuntenut Pariisissa asuvia ihmisiä. Moni on käynyt Pariisissa tai minun laillani toivoisi joskus käyvänsä siellä. Todennäköisyys sille, että olisi parhaillaan viikonloppumatkalla Pariisissa on suurempi, kuin että olisi lomalla Beirutissa. Pariisin tapahtuvat koskettavat, sillä ne tulevat erilailla lähelle omaa maailmaa ja elämänpiiriä. Pelko herää ajatuksissa ja kysyy itseltään, että kun Pariisissa tapahtuu tuollaista, niin miksei Tukholmassa tai Helsingissäkin? Pelolle ei saa antaa liikaa valtaa, mutta tottakai se realisoituu ainakin hetkeksi erilailla.

En halua tietää ja tuntea kaikkea pahaa, mitä maailmalla tapahtuu, mutta se ei silti tarkoita sitä, ettenkö välittäisi. Sytytän kynttilän Pariisin uhreille kuten Beirutin uhreja muistava tekee tahollaan. Jokainen rukous on tärkeä ja se kuullaan. Mutta jos minä en muista jokaisen asian puolesta rukoilla, niin ei se silti tarkoita sitä, etteikö Jumala olisi kaikkialla hädässä ja ahdingossa läsnä. Siihen minä luotan, että Jumala on läsnä tässä maailmassa meidän keskellämme, salatulla tavalla, mutta todellisena. Ja kun itsellä eivät sanat tai ymmärrys riitä, niin yritän vain olla läsnä pappina, ihmisenä ihmisten keskellä, yhteistä ihmisyyttä toteuttaen ja rakentaen.

Vietin kuluneella viikolla kolme päivää Göteborgissa osallistuen kaupunkien monikulttuurisissa lähiöseurakunnissa työskenteleville työntekijöille ja vapaaehtoisille tarkoitettuun konferenssiin. Tällaisten lähiöseurakuntien verkosto kantaa nimeä Framtiden bor hos oss - nimi, joka välittää iloa, toivoa ja ylpeyttä kaikista haasteista ja vaikeuksista huolimatta. Päivät olivat täynnä mielenkiintoista ja ohjelmaa ja hyviä kohtaamisia. Jäi tunne, että tämä on se konteksti, johon suomenkielisenä pappina itseni tahdon lukea. En tahdo rakentaa erillistä suomenkielistä saareketta seurakuntaan, vaan tuoda suomenkielisen kulttuurin ja toiminnan osaksi seurakunnan elämää, mausteeksi yhteiseen soppaan. Haasteita riittää, kun kokkeja on monta. Mutta niin hyvä kokki en ole, että lähtisin yksin omaa keittelemään!

Parhaiten Göteborgin päiviltä jäi mieleen päätösmessussa lasten esittämänä kuultu Laleh'in Goliat. Minusta on viime vuosien aikana kuoriutunut esiin uusi puoli - ennen en juuri koskaan itkenyt, mutta nyt kyllä vuodatan kyyneliä helpommin. Ehkä se on tämä papin työ, jonka mukana joutuu isojen asioiden ja tilanteiden äärelle, ehkä se on oma elämäntilanne ja sen myötä pinnalla olevat tunteet. Tai ehkä se on tämä maailma, jossa elämme. Maailma, joka tarvitsee pokerinaaman sijaan aitoutta, välittämistä ja empatiaa. Mutta tämä laulu ja sen sanoma lasten suusta kuultuna, kukapa ei siinä herkistyisi.


vi sa: vi ska ta över
vi ska ta över världen
vi ska bli stora
vi ska bli mäktiga, ha ha
och vi ska göra jorden hel
ja vi ska göra vattnet rent
och vi ska aldrig skada
varandra mer


lauantai 7. marraskuuta 2015

Lupaus ja rakkaus

Taivaalta tulee vettä ja ilma on harmaa. Tämä marraskuinen vapaa lauantai taitaakin mennä pitkälti askareiden ja rentoutumisen parissa kotona. Huomenna onkin sitten isäinpäivä, joka on äitienpäivän ohella nossut tärkeäksi yhteisölliseksi juhlaksi ruotsinsuomalaisille. Meillä seurakunnassa juhla alkaa kirkkokuoron konsertilla ja sitten jatketaan kakkukahvien, tanssin ja puheenvuorojen parissa. Kirkon työn parhaimpia puolia on se, että juhlia riittää! Mutta elämähän on juhla, eikö niin?

Ajatukset tänä aamuna vaelsivat kahden vuoden takaiseen elämäntilanteeseen. Olin keväällä valmistunut ja ollut kesän seurakunnassa töissä Ruotsissa. Hain kiivaasti töitä ja toivon, että joku paikka aukeaisi minulle ja saisin pappisvihkimyksen. Työnhaku tuntui kuitenkin toivottomalta, sillä paikkoja oli haussa hyvin rajallisesti ja hakijoiden määrä suhteessa avoimiin paikkoihin tuntui tolkuttomalta. (Tilanne on käsittääkseni vihkimystä hakeville maistereille vieläkin haastavampi tällä hetkellä, joten kaikki tuki ja sympatia hakemuksia nyt väsääville!) Tein tuona syksynä sijaisuuksia kotitaloamme vastapäätä sijaitsevalla yläasteella ja yritin opettaa mm. uskontoa, ruotsia ja liikuntaa. Tulevaisuus näytti hyvin epävarmalta ja epämääräiseltä. Päivät ilman töitä tai muuta ohjelmaa tuntuivat ahdistavilta ja koin syyllisyyttä siitä, että nukuin pitkään tai vain oleskelin kotosalla. Olin varmasti jossain määrin masentunut ja tunnen yhä huonoa omaatuntoa siitä, miten paljon mies sai osansa huonosta mielialastani.

Kaksi vuotta sitten marraskuussa kuitenkin tapahtui myös jotain ihanaa ja onnellista. Menimme kihloihin 23 marraskuuta Tallinnassa. Kihlaus ei tullut toki yllätyksenä, vaan aihetta oli käsitelty pitkällä aikavälillä ja syksyn kuluessa päätös hiljalleen syntyi yhteisymmärryksessä. Tallinnan matka tuli kuitenkin itselleni yllätyksenä! Olin vaan esittänyt toiveen miehelle, että jos hän varaisi lauantaille pöydän jostain kivasta ravintolasta ja taisinpa linkata muutamia vaihtoehtoja inboxiin. Mutta mies yllättikin viestillä perjantai-aamuna, että pakkaisin kassiin molemmille yöpymistarvikeet ja saapuisin keskustaan iltapäiväksi. Matkasimme laivalla Tallinnaan ja mies oli varannut huoneen 5 tähden hotellista Tallinnan vanhasta kaupungista. Lauantai-aamuna hän polvistui sängyn laidalle ja esitti liikuttavan virallisen kosintansa :) Päivä jatkui Titanic-näyttelyllä ja aterialla varmasti Tallinnan surkeimmassa kreikkalaisessa ravintolassa. Mutta päivä oli silti syksyni onnellisin.

Kihlapäivästä tasan 9 kuukautta myöhemmin vietimme häitämme. Oli hauska sattuma, että kihla- ja hääpäivälle osui sama päivä, 23. Päätös avioitumisesta syntyi tietenkin, koska rakastamme toisiamme ja haluamme jakaa elämämme ja rakentaa yhteisen tulevaisuuden. Avioitumisaikeemme ehkä tulivat omalle lähipiirilleni hieman yllätyksenä, sillä en ollut antanut mitään vihjeitä etukäteen tai ylipäätään ilmaissut haluani juhlia häitä lähiaikoina. Ehkä itsekin olin joskus ajatellut, että menisin vasta lähempänä 30 ikävuotta naimisiin - en tiedä miksi, mutta jostain syystä sellainen ajatus vain oli. Olimme kihlautuessamme kuitenkin seurustelleet jo yli 3 vuotta ja koko sen ajan hyvin tosissamme; reilu vuosi aiemmin olimme muuttanueet yhteen asumaan. Näin jälkeenpäin ajatellet kihlaus juuri tuona hetkenä oli minulle henkisesti todella tärkeää. Olin elämäntilanteessa, jolloin en enää ollut opiskelija vaan työtön työnhakija. Kaikki tuntui epävarmalta ja tulevaisuus pelotti, kaikki muu paitsi mies ja tulevaisuus miehen kanssa. Kehenkään ihmiseen ei pidä ripustautua, edes siihen rakkaimpaan, mutta avioliiton antama lupaus pysyvyydestä ja tulevaisuudesta oli ja on minulle suunnattoman tärkeä.

Seuraavaa jännittää kirjoittaa julkisesti omalla nimellä tänne internetin syövereihin, mutta koska olen tässä asiassa ollut aina rehellinen itselleni ja toisille osapuolille, niin antaa mennä nyt sitten.

Koska papin työ ei ole vain työ, vaan virka jota kannat läpi elämän, jouduin tietysti kohtaamaan avioliiton tuolloin myös mahdollisesta tulevasta virastani käsin. Se kohtaaminen ei ollut mitenkään helppo ja on jättänyt jonkinlaisen kipeän jäljen. Ennen kihlautumistani olin käynyt hiippakunnissa keskusteluja pappisvihkimyksestä, jolloin silloinen avoliittomme nousi puheenaiheeksi. Vaikka olin kuullut varoitteluja ennalta, tuntui silti melko järkyttävältä henkilökohtaisesti kuulla, että avoliitossa eläminen voisi olla esteenä pappisvihkimyksen saamiselle. Kun minut sitten vihittiin papiksi helluntaina 2014, olimme jo kihloissa ja hääsuunnitelmat täydessä vauhdissa. En voi tietää, olisiko ongelmaa lopulta ollut, jos näin ei olisi ollut, enkä jaksa tai välitä sitä enempää spekuloida. Otin kyllä myöhemmin miehen kanssa puheeksi, että tuntuuko hänestä siltä, että menimme kihloihin minun pappeuteni takia tai että sen takia kiirehdimme sitä aikaisemmaksi kuin se olisi muuten tapahtunut. Hän vastasi siihen sellaisella tavalla, joka edelleen saa minulle kyyneleet silmiin ja sydämen tulvilleen rakkautta ja kiitollisuutta; meidän rakkaus ja yhteinen elämä on tärkein. Pappisvihkimyksen ja avoliiton problematiikka aiheuttikin eniten mielipahaa minulle morsiamena, jonka onnen ja haaveiden päällä leijui määrääviä ja tuomitsevia varjoja. Vaikka kyse oli meidän elämästämme ja valinnoistamme, niin jouduin silti kyseenalaistamaan ne muista tekijöistä käsin.

Avioliitto on minulle todella tärkeä kristittynä, mutta en ole ajatellut sen olevan minulle jotenkin erityisen tärkeä pappina. En edes tiedä, olenko mikään malliesimerkki aviovaimosta - kun oli kihlauduttu, niin reilu kuukauden kuluttua pakkasin laukun ja muutin Tukholmaan ja sillä tiellä on jatkettu vihkisormuksen saannin jälkeenkin. Ja kaikki tämä siis pappeuden takia! Meidän elämämme ei muuttunut mitenkään merkittävästi ja konkreettisesti kihloihin ja avioon mentyämme, vaan muutokset ovat tapahtuneet muista syistä. Niistä syistä suurin on rakkaus, joka sai meidät aikoinaan muuttamaan yhteen, suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta ja joka nyt saa meidät yhä tekemään ja haluamaan sitä tämän hetkisen tilanteen haasteista huolimatta. Sormukset ovat minulle merkki liitosta ja lupauksesta välillämme, mutta rakkaus oli jo paljon ennen niitä.

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. 1 Kor 13:1


Puotilan kappeli 23.8.2014 <3 kuva: Hannu Tiainen photography

perjantai 6. marraskuuta 2015

Hyvää mieltä ja hitunen turhamaisuutta



Toissa kesänä syttyi pitkästä aikaa yläastevuosien jälkeen kiinnostus kynsien lakkaamiseen. Omituista oli, että ajatus lähti siitä, kun sain junassa papin paitaan pukeutuneena arvostelua osakseni eräältä mieheltä. Hän kysyi, että onko papin sopivaa kuljeskella ilman sukkahousuja. Minä hämmennyin kysymystä niin, etten osannut mitenkään napakasti vastata (harmittaa vieläkin!). Totesin vaan jotenkin, että joo, nyt kun on näin helteistä niin kukapa niitä sukkahousuja pystyy pitämään (oih ja voih se lämmin toissa kesä tosiaan..). Joka tapauksessa tästä kommentista jälkikäteen harmistuessani ja ärtyessäni päätin viedä paljaiden säärien synnin astetta pidemmälle ja maalata varpaankynnet sähäkän punaisiksi. Ja johan näytti jalat sandaaleissa paremmilta!

Pitkän lakkaustauon jälkeen huomasin, että sormien kynsien maalaaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin varpaankynsien - varsinkaan jos on luonteeltaan vähän perfektionisti ja jälki pitäisi olla nättiä ja sileää joka kynnessä. Mies edelleenkin muistaa, kuinka kuluneena kesänä tuskailin varmaan pari tuntia keittiön pöydän ääressä ja lakkailin kahta kynttä, jotka eivät vaan millään meinanneet onnistua! Vähitellen sitä kuitenkin kehittyy ja nykyään menee jo melko varmoilla vedoilla, eikä tarvita niin montaa uusintakierrosta. Tykkään eniten punaisen eri sävyistä ja mielellään valitsen aika voimakkaita värejä. Varmaan tanssiesitysten ajoilta on jäänyt päälle ajatus, että jos jotain laitetaan, niin sen pitää sitten kunnolla näkyäkin! Kuitenkin kun tällaisessa työssä on, niin monesti hailakammat sävyt sopisivat varmemmin eri tilanteisiin. Viikkomessua olen pitänyt kirkkaanpunaisissa kynsissä, mutta hautajaisiin en samaa sävyä valitsisi. Messuissa voisi kyllä ajatella seuraavan kynsilakan väreissä liturgista väriskaalaa!

Olen onneton meikkaja ja monet vuodet päivämeikkiini on lukeutunut pelkästään meikkipohja, joka on kyllä ihan must tällä rasvaisella sekaiholla. Tänä vuonna olen kuitenkin alkanut taas käyttää päivittäin ripsiväriä töissä. Se korostaa kivasti silmiä ja tuo niihin pirteyttä ja eloa sellaisinakin päivinä, kun sitä ei niin paljoa oikeasti olisi. Miehen mielestä laitan ripsaria liikaa, mutta se lienee makukysymys. Tässäkin kohtaa voinen tosin syyttää menneiden aikojen tanssiesitysmeikkauksia :D Juhliin ja illanviettoihin saatan panostaa meikissä enemmänkin, mutta enpä tiedä onko lopputulos panostuksesta huolimatta kovin paljoa arkilookia kummoisempi. Viimeksi oikea ja ammattilaisen tekemä meikki kasvoillani oli polttareissa ja häissä. Vaikka meikkiä oli enemmän kuin itse laittaisin (näissä tapauksissa tietysti laitettiin kunnolla kuvia varten), niin pidin siitä, miten se korostaa kasvojen piirteitä ja tekee jotenkin ilmeikkäämmäksi. Selvästi oma taito- ja taiteenlajinsa tuo meikkaus!

Hillitty päivämeikki ja siistit kynnet ovat toki osa huoliteltua lookia niin papin kuin monen muunkin ammatin edustajan roolissa. Olen aika vähän miettinyt ulkoasua ja vaatetusta pappina. Toki nykyään vaatteita vähän etsii ja ostaa sillä silmällä, että menisikö tämä villapaita tai mekko pantapaidan kanssa. Yhtään omaa vaatetta en ole kuitenkaan tainnut hyllyttää siksi, että ajattelisin sen olevan jotenkin epäsopiva papin pukeutumiseen. Minihameet ja tiukat paidat ovat jääneet aikoja sitten pois muodin muuttuessa ja ehkä itseltä ei niitä rajuimpia yksilöitä ikinä löytynytkään. Toki kaikenlaisia muita floppeja ja häpeäpilkkuja on kuvakansioiden uumenissa ja niistä saa hyvät naurut näin jälkeenpäin. Ehkä luotan siihen, että siinä missä on jonkin verran aikuistunut ja järkevöitynyt on myös vaatevarasto päivittynyt laadukkaampaan ja sopivampaan suuntaan vuosien varrella. Tällä hetkellä suurin osa uusimmista hankinnoista tulee seurakunnan kirpputorilta, josta olen saanut vaatteiden lisäksi myös astiat kotiin. Oivallinen shoppailupaikka tänne yhden ison lentolaukun kanssa muuttaneelle! Toisinaan pitää tietysti vähän hemmotella itseään jollain erityisellä. En ole mitenkään merkkituotteiden perään, mutta vaatekaapin rakkaimpana helmenä on tällä hetkellä New Yorkin aleista ostettu Calvin Kleinin pikkumusta. Sopii täydellisesti pantakauluksen kanssa, tottakai ;)

tiistai 3. marraskuuta 2015

Pyhää ja arkea

Mielessä pyörii niin mennyt viikonloppu kuin päällä olevat ja tulevat työasiat. Osittain velvollisuudentunnosta tätä vastikään elvytettyä blogin pitämistä kohtaan ja osin siinä toivossa, että ajatukset vähän järjestyisivät, päätin kuitenkin kirjoittaa jotain.

Pyhäinpäivä sujui rauhallisissa merkeissä. Oli ihanaa olla vapaalla töistä ja Suomessa. Kolme vapaapäivää meni nopeaan, mutta siinä ajassa ehti nähdä monia ihmisiä ja vain olla hetken ilman aikatauluja. Vaikka pyhäinpäivän kirkollinen sisältö jäikin monen muun lailla vain hautausmaalla käyntiin, niin pyhäinpäivän teeman ja ajatusten äärellä oltiin siltikin. Ja kyllähän välkehtivä kynttilämeri hautausmaalla pimeyden keskellä puhuttelee enemmän kuin mitkään sanat tai virret. Siinä näyssä ilmeni itselleni kuva siitä toivosta, josta yritän kirkossa Raamatun sanoin puhua: 

Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Joh 1:5

Pyhäinpäivänä myös nousee ajatus kuolemaan liittyvästä pelosta ja ahdistuksesta esiin. Vaikka papin työssä on paljon tekemisissä suruun, kärsimykseen ja kuolemaan liittyvien kysymysten kanssa, niin täytyy ne silti kohdata myös henkilökohtaisesti eikä itse itseään voi kohdata papin roolista käsin. Omien pelkojeni takaa löydän suunnatonta rakkautta omia läheisiä kohtaan ja halua elää ja kokea. Sitä kautta löytää tiensä kiitollisuuteen siitä, mitä on jo saanut ja mitä on nyt. Ehkä seuraavaa päivää ja sen tuomia lahjoja ei ota niin itsestäänselvyytenä.



Intensiivisen Suomi-viikonlopun jälkeen paluu Tukholmaan ja töihin on aina hieman hämmentävää. Ikävään auttaa se, että on paljon mieluisaa ja merkityksellistä tekemistä. Oma työ onneksi kiireisinä ja haastavinakin päivinä tuntuu edellä mainittujen adjektiivien kaltaiselta. Vaikeimmalta nuoresta papista tuntuu kehittäminen ja uudistaminen, kun tuntuu, että vanhassakin on vielä paljon opittavaa. Melko ulalla olen täällä usein myös kielikysymyksistä ja vähemmistöpolitiikasta: mitä, miten ja mikä on minun/ kirkon rooli näissä kysymyksissä. Ylipäätään ruotsinsuomalaisuudessa riittää vielä paljon pureskeltavaa. Onneksi seurakunta kantaa ja opettaa tämän kaiken ulkopuolelta paikalle pamahtanutta pappia. Monien asioiden ja haasteiden äärellä on hyvä muistaa, että kaikki ei ole minun varassani. Kunpa se pätisi myös työhuoneen siivouksessa.

Yhtä usein kuin mietin, etten mitään mistään tiedä ja olen ihan pihalla, niin tunnen myös, että olen oikealla paikalla juuri tässä ja nyt. Ehkä jonkinlaista aikuistumisen viisautta on hyväksyä elämän ristiriitaisuus ja olla stressaamatta siitä joka hetki. Mutta tuleehan sitä stressattua silti, pienistä ja isoista jutuista! Tänään stressasin hammaslääkärikäyntiä, joka osoittautui täysin turhaksi, niin kuin monella muulla stressin aiheella on tapana. Vähemmän kahvia ja enemmän unta, niin kelpaa hymyillä valkoisella hammasrivistöllä ja niin virnistellessä ei ehdi paljoa stressailemaankaan!

Hyvin pitkästä aikaa sukkaprojekti vireillä! Elämäntapaneulojaksi en ala, vaikka mukavaa
ja rentouttavaa puuhaa onkin. Ja tuleepahan Netflixin parissa roikkuminen oikeutettua, kun samalla sukka edistyy! ;)