Kiireen keskellä

Otsikosta huolimatta tällä hetkellä olo on hyvinkin rento. Villasukat, villapaita ja viltti päällä on hyvä makoilla sohvalla. Iso mukillinen teetä on tyhjennetty ja varmaan illan mittaan täytyy ottaa vielä påtår. Kurkussa on inhottavaa kutittavaa ärsytystä ja täytyy totisesti toivoa, ettei se tästä kehity epäsuotuisaan suuntaan. Tämä ja ensi viikko ovat töiden puolesta melko tiiviisti ohjelmoituja. Pääosin kalenterissa on kaikkia kivoja juttuja, kuten koululaisille järjestettävät joulunäytelmät, joissa minä esitän tänä vuonna Mariaa. Melkoinen ylennys pääsiäisnäytelmistä, joissa olen kahtena peräkkäisenä vuotena ollut Jerusalemin katulakaisija :D Mutta kaikki roolithan ovat tärkeitä näytelmässä, tottakai! Joka tapauksessa, olisi kaikinpuolin ikävää tulla kipeäksi nyt. Pitää varmaan testata viimein inkivääri, jota monet seurakuntalaiset ja työkaverit ovat kovasti markkinoineet tehokkaana flunssan ehkäisijänä.

Ennen työntäyteisen adventin ajan alkua lähdin vielä viimeiselle Helsinki-visiitille ennen joulun jälkeen koittavaa lomaa. Lauantai-maanantai -akselille sijoittuva visiitti meni nopeasti, liian nopeasti kuten aina. Tällä kertaa ehdin nähdä mukavasti useampia kavereita, mutta aina jää tunne siitä, että aika oli liian lyhyt, että olisi ehtinyt tehdä kaiken mitä ajatteli ehtivänsä. Koska Helsinki-päivät ovat myös miehen kanssa vietettävää aikaa, ei toisaalta pidä tehdä liikaa muita suunnitelmia. Mutta hyvä niitä on jonkin verran olla ja on erittäin tärkeää nähdä myös kavereita - niitä tapaamisia odottaa ennakkoon ihan samanlaisella innolla kuin miehen kohtaamista. Helposti tällaisessa parisuhteen tilanteessa muu sosiaalinen elämä kärsii ja kutistuu, kun voimavarat ja aika menee siihen, että soittelee iltaisin puolisolle ja kyttäilee alituiseen kalenteria ja lentovahteja yrittäen saada seuraavan yhteisen viikonlopun järjestettyä.

Olen tyytyväinen, että "vanhoihin" ystäviin ja kavereihin ovat yhteydet ainakin kohtalaisesti toiminnassa, toki aina voisi parantaa ja muistaa useammin ystävää! Sen sijaan täällä Ruotsissa töiden ulkopuolinen sosiaalinen elämä on aika hiljaista. Itse töissähän saa päivittäin aimo annoksen sosiaalista kanssakäymistä ja monesti rauhallinen ja yksinäinen vapaapäivä tulee ymmärrettävästi tarpeeseen. Jos vapaapäiviä on kuitenkin useampi peräkkäin ja olen itsekseni täällä Tukholmassa, niin ei ole kovin montaa ihmistä kelle voisin pirauttaa ja pyytää kahville. Yksi asia mitä olenkin jäänyt kaipaamaan opiskeluajoilta on se, miten verrattain helposti silloin ihmisiin tutustui, ihan kuin itsestään luentojen ja opiskelijaravintolassa vietettyjen lounastaukojen lomassa. Nyt en oikein tiedä, mistä niitä uusia tuttavuuksia etsisi, eikä oikein ole aikaa ja ylimääräistä energiaa ollut sen selvittämiseen. Ehkä ajan kanssa, toivottavasti? Jos hyviä puolia tästä tilanteesta etsii, niin on oppinut lähtemään myös itsekseen salille, näyttelyihin, ravintolaan ja elokuviin. Ja monesti omassa seurassa vietetystä päivästä on jäänyt ihan mukava jälkimaku. Pahimman yksinäisyyden poistajana toimii myös tänä aikana onneksi some; mitä sitä ennen tekikään kaikella sillä ajalla, jonka nyt kuluttaa fb:ssa ja whatsappeja näppäillen?

Olen aika hyvä sietämään kiirettä, enkä anna sen vaikuttaa laadullisesti tekemisiini. Tiedän, että kiire aina jossain vaiheessa helpottaa ja silloin voi ottaa rennommin. Töissä myös jollain tapaa nautin pienestä kiireen tunnusta, sellaisesta, että ehtii kuitenkin tehdä kunnolla suunnittelutyöt eikä joudu menemään valmistautumatta eri tilanteisiin. Pieni kiireen tuntu pitää aivot virkeinä ja toimeliaina. Ei ehdi ajatella omia murheita tai paisutella niitä. Helsingistä lähtiessä lataankin usein pään jo lentokentällä täyteen työasioita. Se lienee selvitymiskeino - mitä hyötyä on murehtia yhteistä liian lyhyeltä tuntunutta aikaa, joka nyt on jo mennyt. Onneksi aika ei kuitenkaan koskaan sillä hetkellä, kun se on käsillä, tunnu liian lyhyeltä. Emme miehen kanssa ole kumpikaan ajatelleet, että yhteisellä ajalla pitäisi tehdä jotain erikoista (no okei minä ehkä joskus olen kampanjoinut sen puolesta!). Viime viikonloppuna yhteinen aikamme kuitenkin pääosin koostui siitä, että hääräilimme yhdessä keittiössä, mies ruuan ja minä tiskin parissa. Puhuttiin niitä näitä, mies kuitenkin puhui pääosin ruuasta ja reseptistä, jota hän ihailtavalla tarkkuudella aina noudattaa. Kaiken muun paitsi ruuan suhteen kuuluu tarkkuus omiin vahvuuksiini ja ehkä myös heikkouksiini. Näin pienissäkin asioissa täydennämme toisiamme, ja mies aina kokkailtuaan täyttää mun vatsan kylläiseksi ja mielen tyytyväiseksi. Silloin on helppoa olla kiltti ja ihana vaimo.