tiistai 28. kesäkuuta 2011

Kirjoita runo, kirjoita pian

Toisinaan toivon, että joku tulisi ja istuttaisi minut pöydän ääreen, niin että minun olisi pakko kirjoittaa ylös kaikki ne asiat, tarinat ja runot, joita sukkuloi mielessäni tiheään, mutta joista vain harva päätyy missään muodossa paperille tai kovalevylle. On se kumma, ettei kirjoitetuksi saa, vaikka olisi niin paljon sanottavaa.

Runoista tulee usemmiten ensin tunteita. Eli tavallaan on jonkinlainen aavistus, jonka koettaa sanoittaa. Sitten kun löytää ensimmäiset sanat tai jonkin keskeisen lauseen tai vain yhden sanan, niin yleensä loppu syntyy kuin itsestään ja nopeasti. Jokaisen runon löydettyä muotonsa, ei välttämättä lopullista, kunhan jonkinlaiset raamit, tulee aika seesteinen ja tyytyväinen olotila. En minä mikään runoilija kuvittele olevani, mutta jostain syystä niiden kirjaaminen rentouttaa ja miellyttää. Runot ovat ehkä esteettisintä mitä tiedän.

Runo, joka on kulkenut muistissani jo vuosia, joka on minulle rakas ja jonka osaan täydellisesti ulkoa (sen lyhyyden vuoksi) on Saima Harmajalta.

"Rannalla

Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
laulaa ulappa.

Meren aaltojen hyväilystä
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa,
tulisit juuri nyt."

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Kesämieli

Niin se taas tuli, kesä. Juhannus lähestyy ja teen taikoja uudessa paikassa ja seurassa, josta en vuosi sitten osannut aavistaa mitään. Viime juhannus kului hieman erilaisesti tentteihin valmistautuessa ja HIM:n keikalla Donauinsel-festareilla. Tänä vuonna on taas perinteiden vuoro: saunaan, grilliruokaa, paljaita jalkoja nurmikolla ja raidallinen maatiaiskissa. Siis kaikkea tavanomaista, mutta silti uudenlaista.

Kesällä olen todellinen kesä-Ella, sillä saan työn puolesta nimikkeen kesäteologi. Useimmiten muistankin olla kiitollinen siitä, että minulla on maailman paras kesätyö. Leirielämässä on paljon hyviä puolia: ruoka on valmiina viisi kertaa päivässä, saa nauttia ulkoilmasta ja kauniista järvimaisemasta ja yleensä myös nauraa naurulihakset vetreiksi joka päivä. Ripareilla on hauskaa, mutta ehkä osittain myös siksi siellä saapuu suuri väsymys viikon loppua kohti ja siksi on viimein ihanaa päästä kotiin. Omassa sängyssä nukuttaa kuitenkin aina parhaiten ja itsekeitetty aamukahvi on varmimmin juuri sellaista kuin kahvin kuuluukin olla.

Niin oli myös tänä aamuna. Ei ole hellettä, mutta aurinko paistaa lämpimästi ja ikkunasta näkyy, kuinka puut ovat vihreimmillään. Heräsin aikaisin, kun hänen täytyi nousta varhain töihin. Se ei haitannut, sillä vaikka olinkin aivan unitokkurassa, niin jotenkin se yhteinen aamuhetki on joka kerta ihana ja hellyyttävä. Siksi kannattaa herätä edes puolittain hetkeksi ja jatkaa unia vasta sitten, kun lähtösuukko koskettaa huulia. Täydellisesti alkanut vapaapäivä.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Viinilasilliset

Me joimme kahdet viinilasilliset
hyvää viiniä ja siihen nähden
joimme aivan liian nopeasti.

Elokuvasta tiesin, että se olisi ollut hyvä
ja pitkäkin,
mutta emme päässeet siinä alkuunkaan.
Luulin myös tietäväni, miten tarina etenee,
mutta arvasin,
ettet tahtonut sitä minun kertomanani kuulla.

Aika on nopea, kun juodaan kahdet viinilasilliset,
eikä katsota elokuvaa,
eikä pahemmin puhutakaan.
Siinä ajassa on joitakin pitkiä hiljaisuuksia ja tuijotuksia,
joita toiset pitäisivät kiusallisina,
niin mekin,
muiden paitsi toistemme seurassa.

Elokuvissa, vanhoina hyvinä aikoina ja romantiikan nimissä
poika saattaa tytön kotiovelle.
Sinä saatoit minut ulos ovestasi
ja kuljimme kauemmaksi hyvästelemään
kadulle, joka ei ole kotikatusi.

Täysi viinilasillinen tyhjenee,
mutta tarinan ainekset voivat ehtyä
tulematta koskaan tarinaksi.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Parin päivän tuntemukset

Nyt kun kandi on valmis, ehtii taas ajatella muutakin kuin jaetta Gen. 3.16 ja israelilaisen naisen elämää varhaisella rautakaudella. Voi sen sijaan havainnoida asioita arjessa ja olla ylipäätään vähän enemmän hereillä.

Sunnuntaina mietin, miten mahtava tunne se on, kun tuuli puhaltaa takin läpi. Sitä melkein unohtaa, että se tuntuu ikävän jäätävältä. Nimittäin silloin, kun tuulee mereltä, ei jotenkin ajattele sitä kylmyyttä - ainakaan nähdessään aavalle. Suuret vellovat jäälohkareet rantavedessä olivat myös jostain syystä varsin vaikuttava näky. Mutta kyllä sitten tuli lopulta puistattava kylmyys ja ajatus varpaista lämpöisen viltin alla voitti merihaikailut.

Eilen muistin, miten hyvältä tuntuu keskustella asioista, silloin kun saa keskustella niistä ihmisen kanssa, joka osaa keskustella. Ja mikä parasta, jos sinulla ja hänellä on laajaa taustatietoa ja välineitä keskusteluun. Tässä kohtaa saattaa pudota kärryiltä - niin, viime aikaisissa kiivaissa debateissa on niin saattanut käydä yhdelle jos toisellekin järkevälle yksilölle. Löytyyköhän sitä punaista lankaa edes? Mistä oikeasti on kysymys? Mikä on tärkeää?

Tänä iltana matkasin metrossa Sörnäisistä itään. Eteeni istui mies kiivikassillisen kanssa ja hän söi kaksi kiiviä. Ihmettelin, miten hän pystyi syömään karvaisen kuoren. Enemmän kuitenkin harmittelin, etten itse voisi syödä sisusta. Vaikka luultavasti taaperoikäisenä todettu allergia on lieventynyt. Sitten mies nukkui nokoset, ennen kuin jäi pois kyydistä.

Kotona söin muutaman vitamiinipitoisen karkin - kyllä siinä niin lukee! - ja kuuntelin biisin, jota olen koko päivän pyöritellyt mielessäni.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Lauantaiaamupurkaus

Sitä yrittää etsiä omaa paikkaa. Miettii, että onko tämä nyt se juttu vai ei. Ärsyttää ja kiukuttaa, eikä oikeastaan tiedä miksi. Tahtoisi puhua kunnolla jonkun ihmisen kanssa, ehkä hyvän ystävän, ehkä mukavan tuntemattoman. Mutta sitten tyytyy kuitenkin vaihtamaan pintapuolisia sanoja, sellaisia, joita ei edes mieti tai tarkoita.

Välillä tämä tuntuu mielettömältä ja aika raskaaltakin. Ja kuitenkin se menee aina ohi ja on taas hyvä ja tavallinen hetki käsillä. Ehkä kyse oli verensokerin laskusta, huonosti nukutusta yöstä tai sitten niistä tiedostamattomista - ne ehkä olisivat niitä kiinnostavampia selityksiä, mutta niin syvään veteen en tahdo sukeltaa. Hei yritetään nyt räpiköidä tässä pinnalla! Siinäkin riittää tekemistä.

Onneksi voi sekavien mietteiden sijaan lukea tenttiin, tanssia ja mennä teatteriin. Eivätkä ne sekavat mietteet häiritse, joskus niistä on odottamatonta hyötyäkin. Ja sitten ne saattavat kuin yllättäen selkiytyäkin - mutta toisaalta, aina tulee tilalle uusia solmuja. Ihan niin kuin toisilla hiukset eivät voi olla takkuuntumatta ja toisilla ihmehoitoaineista huolimatta puskee kaksihaaraisia.

maanantai 31. tammikuuta 2011

Teehetkiä

Istuimme metrossa matkalla Itäkeskuksesta kohti keskustaa. Olimme vastakkain ja virnuillen tarkkailin kulmieni alta hermostuneisuuttasi. Lopulta virkoit, että kai tässä pitäisi vielä kahvit juoda.

Eihän me mitään kahvia juotu ja luulen, ettet sinä ikinä juo kahvia yksiksesi tai kenenkään muunkaan kanssa. Pienessä keittiössä napsautit vedenkeittimen päälle ja etsit kaapista kaksi samanlaista mukia. Enempää siellä ei olisi ollutkaan samanlaisia taikka astioita ylipäätään. Teekannu sinulla sen sijaan olisi ollut, mutta minulle tarjoilit pussiteetä. Annoit pussin käteeni ja sain itse repiä kuoren auki ja asettaa sen omaan mukiini. Virnistelin sitä hieman ja sain sinut jälleen kiermurtelemaan hermostuneesti.

Varoitit minua ajoissa - tee on hyvin kuumaa. Maltoin pienen hetken, mutta vain todella pienen ja hörppäsin sanoistasi huolimatta. Tieten tahtoen niin tein ja poltin kieleni. Lopulta en kuitenkaan ehtinyt tyhjentää mukiani kokonaan ennen kuin annoit ymmärtää, että minun tulisi jo mennä.

-------

Tanssiharjoituksissa ajauduimme pariksi sattumalta, mutta suurimmaksi osaksi suunnitellusti ja itseaiheutetusti. Kun viimeinen kappale wienervalssia päättyi liian varhain ja jumalanpalveluksen alkuun oli vielä puolitoista tuntia aikaa, tiesimme, että ajan voisi käyttää mukavasti ja samalla hyödyllisesti. Pienen huoneesi ahtaalla lattiatilalla pyörähtelyn jälkeen kohisi veri korvissa ja huimasi. Olisin kaivannut kylmää vettä, mutta valutit minulle hanasta lasillisen lämmintä. Termospullostasi tarjosit teetä, jonka erikoisesta mausta varoitit. Maistoin uteliasuuttani.

Tuli ylihuominen, jolloin tulit minua vastaan kotisi läheiselle metroasemalle. Johdatit meidät kylmään ja autioon asuntoosi ja kysyit, voisitko tarjota jotain. Teetä sinulla vain oli. Keittiössä katselin, kun nostit teekannun muuttolaatikosta ja huolellisesti pesit sitä sienellä. Tämä oli erikoistapaus, sillä sinun mukaasi teekannua vain harvoin tarvitsee pestä; siellähän on aina vain teetä, vettä ja sokeria sisällä. Epäuskoisena ja hämmentyneenä tuijotin sinua, sientä ja teekannua.

Hyimillen totesit, että tämä lienee ensimmäinen riitamme. Loppujen lopuksi tee jäi juomatta ja riita - vaikka ei se edes ollut riita, en vain ymmärtänyt mitä sanaa käytit- jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi.

-------

Et kuulemma erityisemmin juo teetä, vaikka siitä kyllä pidät. Kaapistasi löytyvä teevalikoima ei tosiaan ole kummoinen. Me aloitimmekin tuttavuutemme kahvin merkeissä. Sinulla oli pahvimukillinen kädessä, kun ensi kertaa kohtasimme. Seuraavana aamuna keitin meille aamukahvit, vaikka silloin olikin jo aamupäivä. Olimme samaa mieltä tummapaahtoisen paremmuudesta, ja kehuit kahvilaatuani parhaaksi, mitä olet aikoihin juonut. Hymyilin mielessäni, mutta pian jo huulillani ja muistakin syistä kuin kahvikehuista.

Sinä palasit pian ja jäit pidemmäksi aikaa. Jonakin yhteisenä iltana, kun olimme kahden keittiön pöydän ääressä ja ikkunasta näki selvästi, kuinka syksyn hämäryys alkoi jo olla totta, minä etsin kaapista teekannuni, sellaisen lasisen ja keitin meille teetä. Sinä ihastelit kannua ja pidit teestä. Tulit taas pian uudestaan ja taas uudestaan ja yhä vain uudestaan ja minä keitin meille teetä, kaadoin kiehuvaa vettä lasiseen kannuun, jossa se värjäytyi tuoksuvaksi nesteeksi, ja sinä pidit siitä. Niin minäkin ja syksy kylmeni.

Veit minut lapsuuden kotiisi, ja siellä ihastelin kauniita ja hienoja teekannuja. Sellaisilla keraamisilla tulee vielä parempaa teetä kuin lasisella kannulla. Jotenkin aromikkaampaa ja pehmeämpää ja onhan siinä oma tunnelmansakin, rupattelin levollisena viltin alla lämmin muki kämmenteni otteessa. Sinä tarkkaan säilöit tämänkin ajatukseni, ja jo hyvissä ajoin ennen joulua avasin malttamattomana lahjapaketista valkoisen keraamisen teekannun.

Kun tulet jälleen pian, istumme keittiön pöydän ääressä ja haudutamme teetä. Katselemme ulos ja siellä valkenee kohti kevättä.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Varoitus: sisältää onnellisia ajatuksia!

Joskus on helppoa olla onnellinen. Kuulin tänään noin tuumaavan Olavi Uusivirran biisin radiosta, kun istuimme autossa ja ajoimme kohti Laajasaloa. Katsoit minua, hymyilit ja niin tein minäkin. Kuinka olisin voinutkaan toisin. Sinä vierelläni on helppoo elää nyt ja tässä ja tyytyä siihen mitä on. Sillä se mitä on, on kaikki se hyvä, mitä ihminen juuri nyt voi toivoa.

Luin joskus kauniin mietelauseen, jonka ajattelin tosin sinä lukuhetkenä hieman turhan kliseiseksi ja liian imeläksi. Mutta viime aikoina olen tavoittanut sellaisia olotiloja, joilloin toteamus "tänä iltana minun maailmankaikkeuteni mahtuu sinun silmiisi" tuntuu ymmärrettävältä ja todelta.

Niin, on se kyllä ehkä edelleen vähän liioitteleva. Koko maailmankaikkeusko? Toisaalta minun maailmankaikkeuteni on eri asia kuin maailmankaikkeus koko maailmaa ajatellen. Joten ehkä on hyväksyttävää sanoa jotain noinkin suurenmoiselta kuulostavaa.

On oikeasti paljon helpompaa valittaa ja surkutella elämäänsä ja asioitaan kuin puhua onnestaan ja ilostaan. Kai sitä pelkää, että ärsyttää muita. Tai taikauskoisesti ajattelee, että onnellisuuden kailottaminen tietää epäonnea tulevaisuudessa. Hetken pienen onni kestää, loppua sen ei voi estää. Tai itku pitkästä ilosta. Löytyyhän näitä totuutta julistavia aatoksia.

Mutta entä jos totuus olisi kuitenkin tällä kertaa sellainen, että me toisistamme riippumatta sekä yhdessä tuumin nimesimme tunteemme onnellisuudeksi? Niin, miksipä sen edes asettelisin kysymyksen muotoon, sillä minä tiedän, että niin se on. Sinä sanoit sen minulle, vaikka olisin sen sanomattakin tietänyt.

Sillä niinä hetkinä, jolloin katson sinun silmiisi, mahtuu niihin todella koko maailmankaikkeuteni. Mutta jos se tuntuu hieman ylenpalttiselta, niin sanottakoon toisin, että vain sinun silmäsi näen kirkkaina ja muu ympäristö saa pehmeät ääriviivat.