Ajatukset tänä aamuna vaelsivat kahden vuoden takaiseen elämäntilanteeseen. Olin keväällä valmistunut ja ollut kesän seurakunnassa töissä Ruotsissa. Hain kiivaasti töitä ja toivon, että joku paikka aukeaisi minulle ja saisin pappisvihkimyksen. Työnhaku tuntui kuitenkin toivottomalta, sillä paikkoja oli haussa hyvin rajallisesti ja hakijoiden määrä suhteessa avoimiin paikkoihin tuntui tolkuttomalta. (Tilanne on käsittääkseni vihkimystä hakeville maistereille vieläkin haastavampi tällä hetkellä, joten kaikki tuki ja sympatia hakemuksia nyt väsääville!) Tein tuona syksynä sijaisuuksia kotitaloamme vastapäätä sijaitsevalla yläasteella ja yritin opettaa mm. uskontoa, ruotsia ja liikuntaa. Tulevaisuus näytti hyvin epävarmalta ja epämääräiseltä. Päivät ilman töitä tai muuta ohjelmaa tuntuivat ahdistavilta ja koin syyllisyyttä siitä, että nukuin pitkään tai vain oleskelin kotosalla. Olin varmasti jossain määrin masentunut ja tunnen yhä huonoa omaatuntoa siitä, miten paljon mies sai osansa huonosta mielialastani.
Kaksi vuotta sitten marraskuussa kuitenkin tapahtui myös jotain ihanaa ja onnellista. Menimme kihloihin 23 marraskuuta Tallinnassa. Kihlaus ei tullut toki yllätyksenä, vaan aihetta oli käsitelty pitkällä aikavälillä ja syksyn kuluessa päätös hiljalleen syntyi yhteisymmärryksessä. Tallinnan matka tuli kuitenkin itselleni yllätyksenä! Olin vaan esittänyt toiveen miehelle, että jos hän varaisi lauantaille pöydän jostain kivasta ravintolasta ja taisinpa linkata muutamia vaihtoehtoja inboxiin. Mutta mies yllättikin viestillä perjantai-aamuna, että pakkaisin kassiin molemmille yöpymistarvikeet ja saapuisin keskustaan iltapäiväksi. Matkasimme laivalla Tallinnaan ja mies oli varannut huoneen 5 tähden hotellista Tallinnan vanhasta kaupungista. Lauantai-aamuna hän polvistui sängyn laidalle ja esitti liikuttavan virallisen kosintansa :) Päivä jatkui Titanic-näyttelyllä ja aterialla varmasti Tallinnan surkeimmassa kreikkalaisessa ravintolassa. Mutta päivä oli silti syksyni onnellisin.
Kihlapäivästä tasan 9 kuukautta myöhemmin vietimme häitämme. Oli hauska sattuma, että kihla- ja hääpäivälle osui sama päivä, 23. Päätös avioitumisesta syntyi tietenkin, koska rakastamme toisiamme ja haluamme jakaa elämämme ja rakentaa yhteisen tulevaisuuden. Avioitumisaikeemme ehkä tulivat omalle lähipiirilleni hieman yllätyksenä, sillä en ollut antanut mitään vihjeitä etukäteen tai ylipäätään ilmaissut haluani juhlia häitä lähiaikoina. Ehkä itsekin olin joskus ajatellut, että menisin vasta lähempänä 30 ikävuotta naimisiin - en tiedä miksi, mutta jostain syystä sellainen ajatus vain oli. Olimme kihlautuessamme kuitenkin seurustelleet jo yli 3 vuotta ja koko sen ajan hyvin tosissamme; reilu vuosi aiemmin olimme muuttanueet yhteen asumaan. Näin jälkeenpäin ajatellet kihlaus juuri tuona hetkenä oli minulle henkisesti todella tärkeää. Olin elämäntilanteessa, jolloin en enää ollut opiskelija vaan työtön työnhakija. Kaikki tuntui epävarmalta ja tulevaisuus pelotti, kaikki muu paitsi mies ja tulevaisuus miehen kanssa. Kehenkään ihmiseen ei pidä ripustautua, edes siihen rakkaimpaan, mutta avioliiton antama lupaus pysyvyydestä ja tulevaisuudesta oli ja on minulle suunnattoman tärkeä.
Seuraavaa jännittää kirjoittaa julkisesti omalla nimellä tänne internetin syövereihin, mutta koska olen tässä asiassa ollut aina rehellinen itselleni ja toisille osapuolille, niin antaa mennä nyt sitten.
Koska papin työ ei ole vain työ, vaan virka jota kannat läpi elämän, jouduin tietysti kohtaamaan avioliiton tuolloin myös mahdollisesta tulevasta virastani käsin. Se kohtaaminen ei ollut mitenkään helppo ja on jättänyt jonkinlaisen kipeän jäljen. Ennen kihlautumistani olin käynyt hiippakunnissa keskusteluja pappisvihkimyksestä, jolloin silloinen avoliittomme nousi puheenaiheeksi. Vaikka olin kuullut varoitteluja ennalta, tuntui silti melko järkyttävältä henkilökohtaisesti kuulla, että avoliitossa eläminen voisi olla esteenä pappisvihkimyksen saamiselle. Kun minut sitten vihittiin papiksi helluntaina 2014, olimme jo kihloissa ja hääsuunnitelmat täydessä vauhdissa. En voi tietää, olisiko ongelmaa lopulta ollut, jos näin ei olisi ollut, enkä jaksa tai välitä sitä enempää spekuloida. Otin kyllä myöhemmin miehen kanssa puheeksi, että tuntuuko hänestä siltä, että menimme kihloihin minun pappeuteni takia tai että sen takia kiirehdimme sitä aikaisemmaksi kuin se olisi muuten tapahtunut. Hän vastasi siihen sellaisella tavalla, joka edelleen saa minulle kyyneleet silmiin ja sydämen tulvilleen rakkautta ja kiitollisuutta; meidän rakkaus ja yhteinen elämä on tärkein. Pappisvihkimyksen ja avoliiton problematiikka aiheuttikin eniten mielipahaa minulle morsiamena, jonka onnen ja haaveiden päällä leijui määrääviä ja tuomitsevia varjoja. Vaikka kyse oli meidän elämästämme ja valinnoistamme, niin jouduin silti kyseenalaistamaan ne muista tekijöistä käsin.
Avioliitto on minulle todella tärkeä kristittynä, mutta en ole ajatellut sen olevan minulle jotenkin erityisen tärkeä pappina. En edes tiedä, olenko mikään malliesimerkki aviovaimosta - kun oli kihlauduttu, niin reilu kuukauden kuluttua pakkasin laukun ja muutin Tukholmaan ja sillä tiellä on jatkettu vihkisormuksen saannin jälkeenkin. Ja kaikki tämä siis pappeuden takia! Meidän elämämme ei muuttunut mitenkään merkittävästi ja konkreettisesti kihloihin ja avioon mentyämme, vaan muutokset ovat tapahtuneet muista syistä. Niistä syistä suurin on rakkaus, joka sai meidät aikoinaan muuttamaan yhteen, suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta ja joka nyt saa meidät yhä tekemään ja haluamaan sitä tämän hetkisen tilanteen haasteista huolimatta. Sormukset ovat minulle merkki liitosta ja lupauksesta välillämme, mutta rakkaus oli jo paljon ennen niitä.
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. 1 Kor 13:1
 |
| Puotilan kappeli 23.8.2014 <3 kuva: Hannu Tiainen photography |
Ihanaa Ella! Ja tärkeintä on se juuri mitä sanoit, rakkaus <3 tulevana morsiamena täällä liikutun kyyneliin ;)
VastaaPoista