Pari vapaapäivää

Perjantain elin niinkuin se olisi ollut lauantai ja eilisen lauantain kuin olisi sunnuntai. Tänään oli silti sunnuntaifiilis, mikä ehkä johtunee sunnuntain jumalanpalveluksesta. Tänään ei oikein pyhän aihe napannut tai herättänyt itsessä suurta innostusta - vastuu yhteiskunnasta. Aiheessahan ei sinällään ole mitään vikaa, mutta ehkä joku henkilökohtaisempaan hengellisyyteen keskittyvä otsikko olisi ollut itselle paikallaan tänä sunnuntaina. Saarnaa aloittelin eilen pitkällisen välttelyn jälkeen. Pitääkö keisarille maksaa veroa vai ei - saihan siitä pohdintaa aikaiseksi kun yritti ja taustoja pystyy aina selvittämään ja selittämään, mihinkäs eksegeetikko karvoistaan pääsee. Mutta toisinaan vaan se henkilökohtainen syväsukellus aiheeseen jää tekemättä ja tarkastelu  jää sellaiseksi pintapuolisten asioiden havainnoinniksi. Mutta niin se on, helmiä ei synny joka kerta, mutta pääasia on, että aina jotain saa paperille ja että se on jokseenkin järkevää ja jäsenneltyä. Ja kuten ystäväni kanssa puhuin, niin eihän jumalanpalvelus ole yhtä kuin saarna. On niin monia muita elementtejä, jotka puhuttelevat ja koskettavat. Itselle ne ovat usein asiat, joita en itse jumalanpalveluksessa tee, kuten musiikki. Ehtoollisesta ja sen kokemisesta papin näkökulmasta pitää ehkä kirjoittaa joku kerta ihan ajatuksella.

Otsikkoon laitoin "pari vapaapäivää" ja aloin sitten heti puhua töistä, so typical. Kaksi vapaapäivää menee aina nopeasti, vaikka ei olisi ihmeempiä suunnitelmia. Aamut nukuin pitkään ja kompensoin monesti työviikolla 6 tuntiin jääviä yöunia. En ymmärrä, miten en osaa yksin mennä ajoissa nukkumaan! Perjantaina kiersin Fotografiskan näyttelyt. Halusin erityisesti nähdä Magnus Wennmanin kuvat Syyriasta paenneista lapsista. "Där barnen sover"-otsikolla oli kuvattu eri ikäisiä lapsia nukkumassa ei-niin-mukavissa olosuhteissa ja samalla muutamalla sanalla kerrottiin heidän pakomatkastaan. Olen varmaan jokaisen tavoin pysähtynyt pakolaisista otettujen lehtikuvien äärellä, mutta toki tällaiset isot näyttelytilaan asetellut valokuvat vavahduttivat vielä ihan erityisellä tavalla. Fotografiskan näyttelytiloista löytyi toki muutakin mielenkiintoista katsottavaa, kuten aina. Tämä olikin ehkä jo neljäs tai viides kerta kun käyn kyseisessä paikassa, joten melkein olisi jo vuosikortin paikka! Kevennyksenä voidaan mainita, että tällä visiitillä seisoin erityisen pitkään Martin Schoellerin Heath Ledgeristä nappaaman kuvan äärellä. Olen harvoin pitänyt ketään lempinäyttelijänäni taikka -laulajana tai muuna lempitaiteilijana tai ihailemanani henkilönä, mutta Heath Ledger on syystä tai toisesta sykähdyttänyt ja näyttelijän ennen aikainen kuolema oli kyllä iso menetys.

Ulkona ovat vallalla ihanat syksyiset värit ja tuntuu kuin pitäisi kävellä ulkosalla mahdollisimman paljon nyt ja nauttia kaikista väreistä ennen kuin loska ja totaalinen pimeys saa valtansa. Tukholmassa ihastuttaa vuodenajasta riippumatta veden läheisyys ja kaupungin siluetti. Eihän se nyt niin hätkähdyttävä ole, kuin Manhattan Staten Island ferryltä tai Brooklyn Bridgeltä käsin. Tukholma on jollain tapaa pieni ja suuri kaupunki samanaikaisesti. Helsiinkiin verrattuna se tuntuu ensi alkuun paljon suuremmalta ja mielenkiintoisemmalta ja tämä "alkuviehätys" ei ole aivan vielä pois karissutkaan. Kuitenkin Tukholmassa oppii liikkumaan helposti ja kadut ja korttelit tulevat nopeasti tutuiksi ns. keskusta-alueilla. En silti vielä kehuskelisi hyvin tuntevani Tukholmaa tai olevani kovin kummoinen opas. Monesti vieraat tietävät paremmin minne mennä ja löytävät ehkä kartan kanssa paremman reitin kuin meikäläisen mutu-tuntuma "joo tästä kohtaa mä muistaakseni menin, mä muistan tän rakennuksen" :D Mutta metrot, bussit ja pendelit valikoituu ja vaihtuu ihan ongelmitta!

Nyt kuppi teetä ja Downton Abbey. Huomenna luvassa suunnittelu- ja valmistelutöitä. Niitä päiviä olisi hyvä pitää enemmänkin, ettei sitten vapaapäivän iltana tuskailisi saarnan parissa. Näin nuorelle papille on ehkä jäänyt vielä päälle opiskeluajoilta tutut klo 23:59-palautukset. Luulen, että lepopäivän pyhittämistä oppii kantapään kautta. Ihan vielä en ole oppinut suunnittelemaan paremmin, mutta ehkä jo huomisen jälkeen askeleen lähempänä järjestelmällisempää elämää. Ehkä hyvin pienen askeleen.

från Södermalm mot Gamla stan

från Kungsholmen mot Vasastan

Sillä on väliä

Kiireisen työpäivän jälkeen tieto valmiista ruuasta jääkaapissa oli voimauttava. Nopea lämmitys mikrossa, lasillinen punaviiniä ja sohvalle katsomaan elokuvaa, jolla ei ole mitään väliä ja joka ei vaadia minkäänlaista keskittymistä. Täysi vatsa ja tyhjä viinilasi johtikin pian uneliaisuuteen ja torkkuihin viltin alla. Vapaapäivän aatolle tyypillistä on hyvän ruuan & unen kaipuu. Tämä iltahetki tuli tänään tarpeeseen. Oli hyvä saada ajatukset muualle tai vaan kokonaan hetkeksi mieli tyhjennettyä.

Työpäivän aikana olin niin tiiviisti kiinni askareissani, etten ehtinyt seurata tai kuulla uutisia päivän tapahtumista. Iltapäivällä Trollhättanin koulusurmat tulivat puheeksi työkavereiden kanssa, ja olihan se hirveä uutinen kuulla. Kuitenkin ruotsiksi puhuttuna asiat jäävät vähän ulkokohtaisiksi. Vasta kun kotisohvalla istuskellessa availin hesarin ja iltapäivälehtien nettisivuja ja luin uhreista, omaisista ja katsoin kuvia, niin jotenkin voimattomuus ja suru löivät vaan lävitse. Tulee mieleen väkisinkin Suomessa olleet vastaavat tapahtumat. En oikein jaksa enkä pysty nyt ajattelemaan tai puimaan asiaa sen enempää mielessäni taikka kirjoittaen. En uskalla kysyä miksi, sillä tiedän ettei mitään sellaista vastausta ole, joka tyydyttäisi ja jonka voisin ymmärtää.

Hautajaisten parissa työskennellessä olen tietysti tottunut kuolemaan. Puhun ihmisille surusta, muistoista, ihmisen elämästä ja sen tarkoituksesta. Puhun luottamuksesta Jumalaan, johdatuksesta ja iankaikkisuudesta. Puhun rakkaudesta ja toivosta. Olen tottunut pysähtymään surun keskellä, tottunut muiden kyyneliin ja kaipaukseen. Mutta siihen, miten asiat koskettavat itseä ei löydy rutiinia eikä niin ole tarkoituskaan. Viimeksi tänään pyyhin silmäkulmiani Sibeliuksen Finlandian soidessa siunaustilaisuuden päätteeksi. Mutta ne kyyneleet oli helpompi vuodattaa, kuin tuntea ne, jotka tukahtuvat sisälle päivän uutisotsikoita lukiessa.

Jokaisella ihmiselämällä on väliä. Kenenkään ihmisen kärsimys ei tee tätä maailmaa paremmaksi. Antaa kyyneleiden virrata, mutta ei hukata niiden mukana toivoa.

Mustavalkoista

Joskus nuorena muistan, että vanhemmat totesivat minun ajattelevan jostain asiasta hyvin mustavalkoisesti. Että sitten vanhempana ymmärtäisin paremmin. Yllättäen nuorempana en koskaan ajatellut, että olen kovin ehdoton tai mustavalkoinen asenteiltani ja ajatuksiltani. Yllättäen nyt hieman vanhempana kohti kolmeakymmentä kivutessa näen, että sellainen olen ollut ja toisaalta ymmärtäen, että se kuuluu nuoruuteen. Vastaavasti kymmenen vuoden päästä arvioin varmasti itseäni tämän hetkisessä elämäntilanteessa uusin silmin, nähden parannuksen varaa, mutta toivottavasti myös iän myötä tuomaa lempeyttä.

Yksi asia, jonka nyt alan oivaltaa, on että asiat eivät aina (tai useimmiten) mene niinkuin on suunnitellut, mutta ne saattavat silti järjestyä hyvin. Tähän liittyy myös kärsivällisyyden haaste. Olen elämäni suhteen ehkä kärsivällisempi kuin joitain vuosia sitten, mutta toivon, että voisin olla vieläkin kärsivällisempi. En halua elää odottaen, että jotain alkaa ja toivoen, että jotain tapahtuu. Mietin avioliittoamme. Ensimmäisen vuoden ajattelin vain, että kunpa pian asuisimme yhdessä, kunpa mies saisi pian töitä Tukholmasta. Kunpa kaikki olisi niinkuin kuvittelen nuorilla aviopareilla olevan. Toivon ja ajattelen näin edelleen, mutta yritän silti elää enemmän tätä päivää ajatellen, että meidän elämä ja arki on nyt tässä. Reissaamista edes takas ja keskittymistä niihin hetkiin, kun ollaan yhdessä. Pitkissä puheluissa iltaisin yritys jakaa, kuunnella, myötäelää ja olla läsnä. Kertoa toiselle niin kuin viereisessä nojatuolissa istuvalle.

Olen saanut paljon niitä asioita, joista olen haaveillut, mutta haluan silti enemmän. Olen toisaalta myös oppinut kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä. Olen ammatissa, joka mielletään hyvin epäitsekkääksi. Kuitenkin kamppailen jokaisen ihmisen tavoin muistaakseni, ettei maailma pyöri vain minun ympärilläni. Minua hävettää hätäisesti ja herkästi tehdyt tuomiot ja tiedän, että kuva ihmisestä saattaa muuttua paljonkin.

Kaikkia samoja erheitä kuin nuorempi minäni teen kuitenkin edelleen, mutta toivottavasti myös korjaan niitä. Vaikeimmilta tuntuvat asiat ja ihmissuhteet, jotka jäävät auki ja vaille ratkaisua. Saarnaan siitä, että kaikkea ei voi selittää ja että me emme voi hallita ja tietää kaikkea. Joskus omista saarnoistaan voisi ottaa opiksi.

Kysymys Jumalan olemassaolosta on minulle mustavalkoinen, mutta kuvatakseni sen millainen Jumala on, mitä usko on ja mikä on elämän tarkoitus, maalaisin kankaalle useilla eri sävyillä, joista kaikkia en edes vielä tietäisi tai osaisi valita.

Eilen aamulla junan ikkunasta matkalla töihin - usva hälvenee hiljalleen.

Nauru

Nauru on varmaan pitkälti selviytymiskeino. Joskus on vain hyvä nauraa ihan tyhmille jutuille ja huonoille vitseille. Muistella vanhoja juttuja, joille on nauranut moneen moneen kertaan jo aiemmin, mutta silti ne jaksavat yhä naurattaa. Varsinkin perheen parissa tuntuu, että kerrataan tiettyjä tapahtumia ja sattumuksia yhä uudestaan vaan ja nauretaan niille.

Sitten on ne hetket, kun tuntuu siltä ettei siinä tilanteessa olisi soveliasta nauraa, mutta nauru pyrkii silti esiin. Papin työssä voitte kuvitella, että tällaisia tilanteita tulee eteen. En niinkään pelkää sitä, että häpäisisin pyhää nauramalla (en oikein osaa edes kuvitella että voisin tehdä niin), vaan että toinen ihminen ajattelee minun nauravan hänelle. Niin en koskaan tee ja päin vastoin nauru kumpuaa yleensä omasta toiminnasta ja ajatuksenjuoksusta (tai sen hetkellisestä puutteesta). Tällaisissa "kriittisissä" tilanteissa nauru tulee helposti, jos on vähän väsynyt, kiireinen ja stressaantunut. Onneksi ihmisillä yleensä riittää huumoria ja nauruun vastataan naurulla. Olen joskus kuullut ja itsekin paljon sitä toistellut, että Herralla täytyy olla hyvä huumorintaju - eihän tätä meininkiä muuten kattelisi!

Joskus naurattaa aidosti, niin että melkein itkettää. Jollain ihmisillä on vaan mieletön kyky kertoa asioita hauskasti ja kirvoittaa nauru kanssa ihmisissä. Se on tosi hieno taito, mikä itselläni ei ole kovin kummoinen - mutta olen hyvä tempautumaan nauruun mukaan! Näitä tarinaniskijöitä olen saanut kunnian tavata paljon niin töiden merkeissä kuin muissakin yhteyksissä. Hyvällä jutulla ja kunnon nauruilla on kyllä päivä pelastettu :)

Yksi asia, mitä kaipaan ruotsinkielisten keskuudessa, on itseironia. Yleistämistä haluan välttää ja varoa, mutta sanoisin että itseironian taito on selvemmin suomalaisilla hanskassa. Tai sitten itseironian mestareita löytyy vain harvinaisen paljon suomenkielisestä lähipiiristäni. Joka tapauksessa, itseironia on taitolaji. Se menee helposti yli, jos siitä tulee itsensä alentamista ja väheksymistä ja silloin se ei ole enää hauskaa. Itseironia vaatii hyvää itsetuntoa, sitä että pitää itsestään ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, mutta ei silti ota itseään liian vakavasti. Siinä riittää itselläkin vielä paljon opettelemista.

Sain hetki sitten pestä poskille valuneet ja silmissä kirvelevät ripsivärin jämät pois, koska olin silmät kyynelissä nauranut kahden ystävän kanssa käydylle whatsapp-keskustelulle. Meidän jutuissa ei välillä ole päätä eikä häntää ja jutunaiheet liikkuvat rivakasti raiteelta toiselle. Asioita sanotaan suoraan ja kaunistelematta ja toiselle annetaan rehellistä palautetta. Ei pahemmin kainostella tai kaunistella. Tällä hetkelllä jutut pyörivät tiiviisti hääteeman ympärillä, sillä kolmikosta löytyy morsian ja kaksi kaasoa. Tunteita siis liikkuu laidasta laitaan, jännityspanikointistressistä riemunkiljahduksiin. Mutta oli tilanne mikä tahansa, niin aina jostain revitään huumoria. Sillä nauruenergialla selviää varmasti tän tulevan talven ja kesään mennessä on tietty vatsalihakset hioutuneet hekottelemalla huippukuntoon!

Loppuun pikaisesti  tänään kotimatkalla otettu kuvatervehdys,
 joka toivottavasti nosti hymyn morsiamen ja kaasokollegan huulille!

Ihana Helsinki

Otsikko voisi olla väite tai kysymys. En oikein tiedä, mitä kotikaupungistani ajattelen tai mitä minun siitä kuuluisi ajatella. Niin ja onko se kotikaupunkini - olen syntyjäni eteläpohjalainen ja vailla minkäänlaisia sukujuuria pääkaupunkiin. Aina päätän mielessäni, että sanon uusille tutavuuksille tulevani Helsingistä, se on helpointa, yksinkertaisinta ja paikkansa pitävintä. Siellä olen kasvanut, käynyt koulut ja sinne jäin opiskelemaankin. Jos vuoden vaihtoa Itävallassa pidetään pienenä irtiottona, niin varsinaisesti nostin kytkintä vasta vajaa kaksi vuotta sitten tänne Tukholmaan muuttaessa. Ja voiko sitäkään sanoa kotikaupungin pölyjen karistamiseksi kun puoli elämää on rakkaiden ihmisten muodossa edelleen siellä. En oikeastaan ole edes ajatellut, että millä mentaliteetilla lähdin ja kuinka pitkän aikaa suunnittelen olevani poissa. Kuten yhdessä edeltävässä postauksessa totesin, oli vain helpompi lähteä kuin jäädä miettimään. Mutta kuitenkin sitä välillä pohtii, kuten tässä nyt parasta aikaa, sillä ihmisellähän on vastustamaton vietti tehdä elämästään hankalaa. Ja samaan tyyliin aina kuitenkin selitän pohjalaiset taustani ja sukujuureni, vaikka se olisi niin helppoa vaan sanoa tulevansa Helsingistä. Kai sillä sitten kuitenkin on merkitystä.

On varmaan aika tyypillistä, ettei omaa kotikaupunkiaan osaa pitää siinä arvossa, minkä se kenties ansaitsisi. Olen monesti ajatellut, että Helsinki on vähän tylsä, luotaantyöntävä ja kallis. Mulle myös Helsingin kaupunkimaiset alueet ovat ydinkeskustaa lukuunottamatta olleet aika tuntemattomia opiskeluvuosiin asti. Lähiöissä kasvavalla keskustan humuun oli harvoin asiaa tai halua siinäkään vaiheessa kun vanhemmat päästivät jo vapaammin liikkumaan. En siksi osaa mitenkään saumattomasti suunnistaa ja nykyään älypuhelimessa kulkeva google maps onkin oiva pelastus keskustan liepeillä samoillessa. Opiskeluaikoina oppi siis toki nauttimaan pääkaupungissa asumisesta erilailla kuin aikaisemmin. Virkistävää on ollut myös Helsingin näyttäminen ulkomailta tuleville tuttaville, jotka usein saavat omatkin silmät avautumaan Helsingille uudella ja positiivisella tavalla. Nykyään myös yllätyn täällä Tukholmassa, miten paljon kehuja Helsinki täällä kerää ja luulen, että suurin osa on ihan ansaittuja ja todeksi todettuja, eikä samaa luokkaa kuin miten itse puhun Göteborgista "kuulemma tosi kiva kaupunki, mutta en ole ikinä itse siellä käynyt". Onneksi sekin asia korjaantuu nyt ensi kuussa.

Mikä mun mielestä on parasta Helsingissä nyt? Myönnän käätyneeni itä-helsinkiläiseksi. Se alkoi tutustumalla Vuosaareen ja vahvistui yhteisen kodin löydettyä niin ikään idästä. Idässä on meri ja oikeaa lähiötunnelmaa. Enkä meinaa sitä sarkastisesti, vaan oikeasti sitä tarkoittaen. Kivoja kahviloita ja ravintoloita on ruvennut ilmestymään hyvään tahtiin viimeisten vuosien aikana. Metro kulkee ja kyllä se metron oikea väri on vaan oranssi! Loikkaus itä-Helsingistä työskentelemään Tukholman lähiöihin ei ollut mikään kulttuurishokki. Oli se toki muutos ja kaikenlaista uutta ja opittavaa tulee eteen, mutta kaiken kaikkiaan viihdyn työ-ympäristössä kuin kotona konsanaan itä-helsingin merellisessä lähiössä. Luulen, että tahtoisin Helsingissä olevan enemmän itä-helsinkiläistä fiilistä yhdistettynä keskustan kaupungin osien tyyliin ja innovatiivisuuteen. Kun Helsingissä tapahtuu jotain, niin se tuntuu jäävän kovin pienen porukan tietoisuuteen. Helsingin ydin on aika pieni ja jos Helsingistä halutaan tehdä moderni kaupunki, niin sen kaupunkimaisuuden pitäisi levittäytyä laajemmalle niin rakennusten, kulttuurin kuin ideoiden tasolla.

Mutta mikä minä olen maasta toiseen loikanneena sanomaan, eikä tarkoitus olekaan alkaa mieltä osoittamaan tai pahoittamaan. Mulla on hieman kaksijakoinen suhtautuminen Helsinkiin - Ihana Helsinki. joo ja ei. Juuri nyt ajattelen, että Tukholma on niin hieno ja täällä on niin paljon nähtävää ja tehtävää. Mutta näen myös Helsingissä hyviä puolia ja pidän sinne kotiutumista jossain vaiheessa tulevaisuutta mahdollisena. Ja toki mieli on avoin yllätysmomentille - tuleeko takavasemmalta joku tuttu tai tuntematon kaupunki, joka kutsuu luokseen? Näin kaupungin kasvatille maaseutu jää kuitenkin mökkeilyn ja vapaa-ajan keitaaksi, mutta täytyy muistaa, että you never say never.

Kaunis lokakuinen sunnuntai, kampaus kunnossa ja tapaaminen ystävien kanssa edessä - voiko sitä enempää ihminen päivältä kotikaupungissaan toivoa?

Tro, hopp och kärlek

Näin on otsikoitu svt:llä pyörivä ruotsalaisen tosi-tv -sarja, jossa kolme Ruotsin kirkon pappia ja yksi helluntaipastori etsii rakkautta. Siis kyseessä on pappien deittiohjelma, Maajussille morsian goes Pastorille puoliso. Ei varmaan tarvitse erikseen myöntää, että olen aivan koukussa kyseiseen ohjelmaan. Päivän odotetuin hetki olikin kotiin tulo iltasella, kuppi kuumaa ja viltin alle tapittamaan pappiskollegoiden suhdekiemuroiden etenemistä. En katso sarjaa ajatuksella, että onpas nyt noloa ja päivitellen, että miten joku tällaiseen lähtee. Myönnän, että nämä olivat kyllä ensimmäiset reaktiot, kun bongasin tiedon ohjelmasta ja ohjeet siihen hakemisesta vuosi sitten sähköpostistani (eivät kovin tarkkaa seulontaa siinä vaiheessa ole tehneet siviilisäädyn perusteella, joten kutsu lähti myös onnellisesti vastanaineelle papille :D). Mutta katsoessani ohjelmaa nyt, toivon vaan ihan aidosti ja todella, että papit löytäisivät hyvät kumppanit ja pidän heitä ylipäätään sympaattisina ja rohkeina tyyppeinä kun lähtivät mukaan ohjelmaan.

Niin, kuka sitä on pätevä arvostelemaan, miten kukin kumppaninsa kohtaa. Tein tähän blogiin viisi vuotta sitten ensimmäiset päivitykset ja olin tuolloin juuri tavannut nykyisen aviomieheni. Tänne kirjoitin ympäripyöreästi jotenkin niin että asiat ovat ihmeellisesti järjestyneet ja onni on kulkeutunut kohdalleni. Se järjestyi ja kulki siis niin, että eräänä elokuun iltana olin vailla tekemistä ja loin profiilin kristilliselle deittisivustolle. Samaisena iltana sain siellä tervehdysviestin nykyiseltä aviomieheltäni. Se ei ollut rakkautta ensi klikkauksella; viestin sisältö taisi olla jotain tyyliin "Miten on kesä sujunut?". Mutta sen jälkeen niitä viestejä vaihdeltiin, kaverustuttiin fb:ssa ja kun juttu tuntui luistavan ja positiivinen kuva vahvistui, niin sovittiin  tapaamisesta. Sitten tavattiin uudestaan ja kohta suljettiin deittiprofiilit. Olemme päättäneet vuosipäiväksemme päivän, jolloin tapasimme ensi kertaa, vaikka seurustelusta sanallisesti sovittiin varmaan vasta silloin kun se jo pitkän aikaa oli käytännössä ollut sitä.

Meitä vähän hävetti se, että olimme tavanneet nettideittisivuston kautta. Lähimmät ystävät toki tiesivät siitä, mutta ei siitä oikein ikinä puhuttu muuten. Alussa ehkä välttelimmekin puhumasta koko aiheesta ja vähän kiertelimme kysymystä siitä, miten olemme tavanneet. Sittemmin emme enää ole tarkoituksellisesti peitelleet asiaa ja tietysti nyt kun olemme jo yli viisi vuotta olleet yhdessä on kysymystä ensikohtaamisestamme ja tutustumisestamme esitetty enää harvoin, Emme kovin paljoa yhdessäkään ole miettineet tai puhuneet siitä, että olemme tutustuneet netin välityksellä, jotenkin tuntuu että sillä ei oikeastaan ole ollut mitään väliä. Tärkeintä on se, mitä on tapahtunut sen jälkeen. Tavallaan tuntuu siis siltä, että kaikki alkoi elokuun 19. Stockan kellon alta. Mutta myönnän, että ilman deittisivustolle kirjautumista ei mies olisi seissyt siellä ja muuttanut elämääni siitä edespäin.

Olemme molemmat vähän ujoja ja ensi alkuun varautuneita. Jos heitetään stereotypiat kehiin niin vissiin aika suomalaisia siinä mielessä molemmat luonteiltaan. Olimme kuitenkin molemmat tutustuneet ihmisiin, joita olimme aikaisemmin tapailleet ns. tavallisempia väyliä. Nettideittiin ajoi molemmat jonkinasteinen pettymys aiemmissa suhteissa, mutta ei kuitenkaan mikään epätoivo, jonka joskus kuulee nettideittiin ja sen käyttäjiin yhdistettävän. Näin jälkeenpäin ajatellen merkittävää ja nettideitin käytön ansiota oli, että kun tapasimme kasvotusten oli jo selvää että jaoimme isoissa linjoissa samat arvot ja että molemmat olivat liikkeellä sillä mielellä että haluaa löytää seurustelukumppanin. Siitä oli hyvä lähteä liikkeelle ja siitä asti ollaan liikkeessä oltu.

Tämä olkoon viimeiset hyvästit kaikenlaiselle nettideittiin liittyvälle häpeilylle ja salailulle. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen miehestä, jonka kohtasin ja jonka kanssa saan jakaa nyt elämäni. Mies, joka askel askeleelta tuki tietäni kohti pappisvirkaa. Mies, joka fiksasi ja sai netin toimimaan uudessa asunnossani viikonloppuna. Onneksi on netti.

Sunnuntain kiitollisuutta

Mies vietti lyhyen syysloman Tukholmassa ja sinä aikana tapahtui paljon. Ensimmäiseksi pakattiin tavarat kasaan vanhassa asunnossani, vuokrattiin pakettiauto ja suunnattiin kohti cityä. Raskas päivä, jonka työ kävi varmasti useasta kuntosalitreenistä. Kuinka monesta sellaisesta en osaa sanoa, sillä kyseinen liikuntamuoto ei ole ikinä kuulunut lemppareihini. Pitäisi kyllä useammin aktivoitua muunkin kuin arkiliikunnan muodossa, sillä sehän ei ole mikään syy että töiltä ei muka ehdi järkevään aikaan mihinkään jumppaamaan.

Ihanaan uuteen kotiin löysi tiensä jo kolme vierastakin. Ensimmäinen heistä vei minut kuuntelemaan Glen Hansardia bändeineen. Ja se oli hienoa kuunneltavaa! Oli niin mahtavia elementtejä käynnissä samaan aikaan, huipputaitavat soittajat, kauniit laulut ja lyriikat ja riemukas tunnelma. Mulle Glen Hansard on tuttu leffasta Once, johon ihastuin suuresti sen nähtyäni vuosia sitten ja leffan soundtrackia kuunneltiin sittemmin ystävän kanssa monituiset kerrat. Yksi mahtavimmista vedoista keikalla olikin kyseiseltä soundtrackilta löytyvä When your mind's made up. Sellainen voima laulaa ja sellainen vire ja intensiteetti kitaran soitossa, ettei sitä osaa kuvailla. Tätä herraa bändeineen menen kyllä mieluusti toisen kerrankin katsomaan ja tuli kyllä ylipäätään sellainen fiilis, että pitäis käydä useammin keikoilla. Olen samaa mieltä keikkaseuralaiseni kanssa siitä, että elämykset ovat tässä elämässä hyvä sijoitus.

Eilen uuteen kotiin saatiin kaksi vierasta istumaan epävirallisia tupareita ja avuksi kantamaan tavaraa ullakon varastokoppiin. Koti on siis käyttöönotettu, joskin vaatteita lojuu vielä jätesäkeissä ja keittiötavarat hakevat paikkaansa. Mutta kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että tästäkin muutosta selvisin ja nyt vain olen ja nautin. Tällä hetkellä koti tuntuu hyvältä ja levolliselta, mitä tunnetta tavallaan vahvistaa yläkerran naapuri, joka luukuttaa isolla volyymilla Coldplayta. Ei haittaa yhtään, vaikka ei ehkä olisi oma artistivalinta sunnuntai-iltapäivään. Koti tuntuu myös tyhjältä ja hieman haikealta, sillä mies lähti muutama tunti sitten ja istuu parhaillaan lentokoneessa matkalla kohti Helsinkiä. Itse onneksi istun samaiseen suuntaan matkaavassa koneessa perjantai-iltana, joten en jaksa ikävää ja yksinäisyyttä tänään surra ja miettiä sen enempää kuin se jo valmiiksi on läsnä. Mutta se monelle arkinen asia, että herää toisen vierestä ja toinen on kotona kun tulet töistä, tuntui niin hyvältä, että toivon muistavani siitä kiittää yhteisen elämämme jokaisena päivänä, kun se toteutuu. Silloinkin kun se muuttuu jokapäiväiseksi arjeksi.

Viime kirjoituksen ajatuksista huolimatta tai ehkä niistä johtuen (mistä sitä tietää) tuntuu kodista puhuminen nyt ihan luontevalta. Olkoon tämä nyt koti, niinkuin Helsingissä ne kaksi muutakin, joista kotina puhun. Silti se toinen niistä on se eniten koti.

Tämä on hyvä sunnuntai. Tämä hauska ja monia tapahtumia sisältänyt viikko päättyy ja huomenna alkaa arki aamun pyykkivuoron ja iltapäivään ja iltaan sijoittuvien töiden parissa. Tänään on kanelipullan päivä ja löysin loistoyksilön (no myönnettäköön että ostin kaksi!) lähikahvilasta. Tässä päivässä on ollut läsnä rakkaita ihmisiä ja hyviä uutisia. Joskus etenkin töihin liittyvien asioiden puolesta tuntuu, että elämässä on niin paljon hyvästejä, vaikeutta ja surua. Mutta aina se jotenkin kääntyy niin, että rakkautta kuitenkin on eniten. Siihen luotan ja siinä toivossa elän.