Nauru

Nauru on varmaan pitkälti selviytymiskeino. Joskus on vain hyvä nauraa ihan tyhmille jutuille ja huonoille vitseille. Muistella vanhoja juttuja, joille on nauranut moneen moneen kertaan jo aiemmin, mutta silti ne jaksavat yhä naurattaa. Varsinkin perheen parissa tuntuu, että kerrataan tiettyjä tapahtumia ja sattumuksia yhä uudestaan vaan ja nauretaan niille.

Sitten on ne hetket, kun tuntuu siltä ettei siinä tilanteessa olisi soveliasta nauraa, mutta nauru pyrkii silti esiin. Papin työssä voitte kuvitella, että tällaisia tilanteita tulee eteen. En niinkään pelkää sitä, että häpäisisin pyhää nauramalla (en oikein osaa edes kuvitella että voisin tehdä niin), vaan että toinen ihminen ajattelee minun nauravan hänelle. Niin en koskaan tee ja päin vastoin nauru kumpuaa yleensä omasta toiminnasta ja ajatuksenjuoksusta (tai sen hetkellisestä puutteesta). Tällaisissa "kriittisissä" tilanteissa nauru tulee helposti, jos on vähän väsynyt, kiireinen ja stressaantunut. Onneksi ihmisillä yleensä riittää huumoria ja nauruun vastataan naurulla. Olen joskus kuullut ja itsekin paljon sitä toistellut, että Herralla täytyy olla hyvä huumorintaju - eihän tätä meininkiä muuten kattelisi!

Joskus naurattaa aidosti, niin että melkein itkettää. Jollain ihmisillä on vaan mieletön kyky kertoa asioita hauskasti ja kirvoittaa nauru kanssa ihmisissä. Se on tosi hieno taito, mikä itselläni ei ole kovin kummoinen - mutta olen hyvä tempautumaan nauruun mukaan! Näitä tarinaniskijöitä olen saanut kunnian tavata paljon niin töiden merkeissä kuin muissakin yhteyksissä. Hyvällä jutulla ja kunnon nauruilla on kyllä päivä pelastettu :)

Yksi asia, mitä kaipaan ruotsinkielisten keskuudessa, on itseironia. Yleistämistä haluan välttää ja varoa, mutta sanoisin että itseironian taito on selvemmin suomalaisilla hanskassa. Tai sitten itseironian mestareita löytyy vain harvinaisen paljon suomenkielisestä lähipiiristäni. Joka tapauksessa, itseironia on taitolaji. Se menee helposti yli, jos siitä tulee itsensä alentamista ja väheksymistä ja silloin se ei ole enää hauskaa. Itseironia vaatii hyvää itsetuntoa, sitä että pitää itsestään ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, mutta ei silti ota itseään liian vakavasti. Siinä riittää itselläkin vielä paljon opettelemista.

Sain hetki sitten pestä poskille valuneet ja silmissä kirvelevät ripsivärin jämät pois, koska olin silmät kyynelissä nauranut kahden ystävän kanssa käydylle whatsapp-keskustelulle. Meidän jutuissa ei välillä ole päätä eikä häntää ja jutunaiheet liikkuvat rivakasti raiteelta toiselle. Asioita sanotaan suoraan ja kaunistelematta ja toiselle annetaan rehellistä palautetta. Ei pahemmin kainostella tai kaunistella. Tällä hetkelllä jutut pyörivät tiiviisti hääteeman ympärillä, sillä kolmikosta löytyy morsian ja kaksi kaasoa. Tunteita siis liikkuu laidasta laitaan, jännityspanikointistressistä riemunkiljahduksiin. Mutta oli tilanne mikä tahansa, niin aina jostain revitään huumoria. Sillä nauruenergialla selviää varmasti tän tulevan talven ja kesään mennessä on tietty vatsalihakset hioutuneet hekottelemalla huippukuntoon!

Loppuun pikaisesti  tänään kotimatkalla otettu kuvatervehdys,
 joka toivottavasti nosti hymyn morsiamen ja kaasokollegan huulille!