Mitä kuuluu helmikuussa?

• Sokerin vähentäminen on tehnyt hyvää. Olen syönyt ainakin hitusen järkevämmin ja säännöllisemmin, kun ateriavälejä ei paikkaile herkuilla. Iltaisin olen päätynyt sänkyynkin aikaisemmin, kun en ole saanut äkillistä energiapiikkiä sokerin ansiosta. Aamuisin kyllä väsyttää samaan malliin, kuin ennenkin, mutta sille tuskin mitään mahtaa.. Paaston syvempi merkitys on vielä hieman työn alla, mutta sekin lienee normaalia.
• Musiikki tuo iloa ja vastapainoa työarkeen. Oli hauskaa soittaa ensimmäisellä keikalla messun jälkeen kirkkokahveilla. Ei haittaa, vaikka en ole kovin taitava. Toteutan omia viisauksiani sen suhteen, että yritän tehdä enemmän asioita vain sen takia, että ne ovat kivoja ja tuottavat iloa.
• Keskiviikkona vietetään ruotsinsuomalaisten päivää. Itsenäisyyspäivän tavoin se tarjoaa mahdollisuuden identiteetin tutkiskeluun. En koe itseäni ruotsinsuomalaiseksi, vaan suomalaiseksi, joka asuu Ruotsissa. Sinikeltavalkoinen väriyhdistelmä hieman häiritsee estetiikan tajuani. Vai voisiko siitä saada jotain tyylikästä ja tuoretta aikaiseksi?
• Huulipunasta alkaa tulla vakiovaruste. Piristää mieltä ja tuo väriä tylsimpäänkin aamuun.
• Kesäsuunnitelmia on kiva tehdä ja olen innoissani kaikista tapahtumista ja reissuista, joita silloin on tiedossa. Lisäksi tuntuu siltä, että kesään ei edes ole niin loputtoman pitkä aika. Lyhyemmän odotuksen päässä on myös maaliskuinen Lontoon reissu. Vielä lyhyemmän odotuksen päässä on ensi viikonloppu ja mieluisin seuralainen.
• Olen kiitollinen energiasta ja hyvästä mielialasta, mukavista työkavereista, vanhoista ja uusista ystävistä ja tuttavuuksista, elämäntilanteestani ja sen tuomasta vapaudesta töiden, liikkumisen ja vapaa-ajan suhteen, haasteista ja siitä, että ajattelen ja haluan niitä, enkä tyydy mukavuuteen. Olen kiitollinen kevään tulosta, valosta ja auringosta, sillä ilman niitä tuskin muutkaan asiat tuntuisivat niin positiivisilta ja hyviltä kuin ne ovat.

Ajatuksia paastosta

Laskiaisen ja paaston ajan ollessa käsillä ajatukset liikkuvat ruuassa. Joulun herkuista alkaa olla jo tovi kulunut ja mieli halajikin jo laskiaispullia mantelimassatäytteellä, tietysti! Laskiaissunnuntain ja –tiistain perinteitä olen kyllä vaalinut, niin pullien kuin mäenlaskun muodossa opiskeluaikana (ainakin kertaalleen..), mutta tuhkakeskiviikosta alkava paastonaika onkin sitten vähän kinkkisempi juttu. Aiheeseen liittyen olen lukenut ainakin Lutheria ja perustanut käsityksen, että kyseessä tulisi olla sydämen paasto, aika jolloin hiljennymme ja annamme aikaa hengelliselle elämällemme, jotta tulisimme lähemmäs Kristusta. Se on hieno ja hurskas tavoite, jonka olen toivonut edes jossain määrin saavuttavani, mutta aina on tuntunut siltä, että se on jäänyt ja unohtunut puolitiehen. Syyni jättää väliin ruoka-ainepaastot on ollut juuri se, että kun syvennyn sydämen paastoon, niin se riittää, sillä se kuitenkin on paaston pääajatus ja tarkoitus. Nyt kun jälkeenpäin pohdiskelen menneitä paastonaikoja, niin huomaan, että olen tainnut lähteä päistikkaa kiipeämään vuorenrinnettä pitkin varmistamatta ensin, että minulla on siihen asianmukaiset varusteet. Ruokaan ja ruoka-aineisiin liittyvä paasto toimiikin parhaimmassa tapauksessa ja varsinaisessa tarkoituksessaan työvälineenä ja suunnannäyttäjänä sille, missä paastossa todella on kyse – sydämen kääntymisestä lähemmäs Jumalaa.

Miten paasto onnistuu ja millainen paastonajasta tuli suunnitella ja tehdä onkin sitten pulmallinen kysymys. Sokerin ja erityisesti suklaan rakastajana olen ajatellut, että minun tulisi luopua lähes kaikista herkuista paaston ajaksi. Tätä olen testannutkin, mutta hyvin alkanut kokeilu on unohtunut viikkojen kuluessa lähemmäs pääsiäistä. Kirkossamme on hieman huonokin tapa ottaa varaslähtö ja juhlia suurpyhiä etukäteen, useampaankin otteeseen, joten jo ennen pääsiäissunnuntaita on kyllä muutamat suklaamunat ja leivokset tullut jo viran puolesta syötyä. Mitään totaalista kieltäytymistä herkuista en ole toki ikinä ajatellutkaan toteuttamiskelpoiseksi. Pappina vaikkapa muistotilaisuudessa istuessa tuntuisi epäkohteliaalta kieltäytyä ottamasta kakkupalaa, ellei sitten kyseessä olisi allergia. Kerran tai kahden lankeaminen suklaapatukkaan pitkän ja vastoinkäymisiä täynnä olleen päivän jälkeen ei minusta myöskään tee turhaksi koko paastoa. Ihminen on heikko ja erehtyväinen, mutta aina on varaa parannukselle.

Itsetehty simppeli arkiruoka on useimmiten kasvisruokaa,
joten lihasta luopuminen paaston ajaksi ei tuntuisi kovin suurelta uhraukselta.

Luin kollegani kirjoittaman artikkelin täkäläisestä kirkollisesta ammattilehdestä, jossa hän osuvasti pohti rinnakkain nykyistä ravinto- ja ruokavaliotietoisuutta ja kristillistä paastoa. Aikana, jona paljon puhutaan ruuasta ja sen vaikutuksista, pohditaan eri ruokavalioiden hyötyjä ja haittoja ja ollaan kiinnostuneita ruuan alkuperästä ja tuotantoketjusta, uskoisi myös paaston herättävän uudelaista kiinnostusta. Toki paasto kuuluukin osana erilaisiin dieetteihin, mutta sen fokus niissä on hyvin erilainen kuin kristillisessä paastossa. Kysymys onkin, että voisiko kristillisestä paastosta löytyä väylä tutustumiseen, syvempään pohdintaan ja keskusteluun ravintoasioista kiinnostuneille ihmisille. Ruokavalioilla ja niihin liittyvillä mahdollisilla paastoilla väistämättä tavoitellaan jotain: kohentunutta terveydentilaa, parempaa vireystasoa ja ehkä ylipäätään laadukkaampaa ja onnellisempaa elämää. Kristillisellä paastolla tavoitellaan myös vastaavaa, fokus ei ole toki samalla lailla kaloreissa ja terveydentilan kohentumisessa, joskaan se ei toki ole asia, jota kristitty ei voisi paastollaan ajatella saavuttavan. Mutta laadukkaampaa, täydempää ja onnellisempaa elämäähän me kaikki toivomme ja kristityt uskovat ja kokevat sen onnistuvan Jumalan läheisyydessä. Tie täydempään ja onnellisempaan elämään käy ihme kyllä luopumisen kautta – kun paastossa jätämme joitain asioita sivuun, teemme tilaa sille, mikä todella on tärkeää ja annamme sen hiljalleen täyttää meidät. 

Omalla kohdallani herkkuja kaivatessa voisin pysähtyä miettimään, milloin ja miksi suklaanhimo iskee ja mistä se voisi kertoa. Millä asioilla täytän elämäni ja ovatko ne niitä, joita todella kaipaan elämääni? Harhautanko itseäni? Paasto on tietoista ajatusten keskittämistä uusille urille. Ruokavalioekspertitkään tuskin kieltävät sitä, että ruokavalion muutoksissa on kropan lisäksi kyse myös mielestä, joka yhtälailla läpikäy muutoksia.

Kynttilänpäivän rukous

Kirjoitan harvoin omia rukouksia. Esirukouksen valmistelen joskus, jos sellainen johonkin erityiseen tilanteeseen tarvitaan. Saatan myös vain täydentää jotain valmista esirukouspohjaa käsikirjasta. Kauniita ja puhuttelevia rukouksia ovat kirjat ja netti pulloollaan, siksi ehkä on tuntunut tarpeettomalta kirjoittaa niitä itse. Yleensä aina pienelläkin etsimisellä löytää jonkun tilanteeseen hyvin sopivan. Sunnuntain messussa päätin kuitenkin saarnan poikkeuksellisesti rukoukseen ja ensi kertaa itse kirjoittamaani sellaiseen. Siitä tuli nopeasti kyhättynä lyhyt ja yksinkertainen, eikä tosiaan mikään kaunokirjallinen saavutus. Mutta siinä on kuitenkin jotenkin tiivistyneenä se, mitä tunnen ja tahdon sanoa ja pyytää. Minä-muotoon kirjoitettu rukous paljastaa sen henkilökohtaisuuden, mutta uskon, että avoimiin ja avaramerkityksisiin lauseisiin toinen pystyy myös sijoittamaan itsensä. Tästä tuli itselleni paljon enemmän kuin vain tilanteeseen sopiva kaunis rukous - tuskin se muuten olisi muistunut mieleeni vielä näin tiistai-iltana (ja varsinaisena kynttilänpäivänä).

Jumalani.

Kiitos tästä hetkestä ja siitä ilosta, jota tänään saan tuntea. Kiitos kaikesta hyvästä, jota olet antanut elämääni. Kanna ja varjele minua kaikessa tulevassa ja anna usko valoisaan tulevaisuuteen. Avaa sydämeni Sinulle ja auta löytämään paikkani tässä elämässä. Sinun käsiisi jätän itseni, anna valosi loistaa minussa. Aamen.

Käsityksiä ja omia totuuksia etäsuhteesta

En oikeastaan aikaisemmin ole kovinkaan paljoa miettinyt, miltä tuntuisi elää etäsuhteessa, taikka etäavioliitossa. Ehkä asia ei vain ole pohdituttanut ennen kuin se osui omalle kohdalle. Ja ehkä oli hyväkin, ettei ollut mitään ennakkoluuloja, -pelkoja tai -odotuksia. Tilanne on ollut tarpeeksi haastava ilman niitäkin. Ajattelin nyt kuitenkin vähän tarkastella, että miten tällä hetkellä suhtaudun ihmisten yleisiin käsityksiin etäsuhteista. Seuraavat paksunnetut väittämät ovat siis vain omaa luuloani siitä, miten uskoisin monien ihmisten aiheesta ajattelevan ja kommentoivan.


Etäsuhteessa eläminen on vaikeaa, ja on suurempi riski, että sellainen suhde katkeaa.

Sanan vaikea alleviivaaminen, tuntui hyvältä, sillä se tiivistää kyllä hyvin etäsuhteen negatiivisen puolen. Tuskin mikään suhde on loppupeleissä kovin helppo, mutta etäsuhteessa tapaamiset ja yhteydenpito vaativat suunnittelua ja aikatauluttamista. Kun joku toinen huikkaa kumppanilleen heipat ovella ja nähdään illalla, niin etäsuhteessa eläessä joutuu käyttämään yllättävän paljon energiaa sen suunnittelemiseen, että mikä ilta voitaisiin nähdä. Joskus kun päivä on kiireinen ja aikataulut keskenään erilaiset, niin voi olla vaikea edes löytää rauhallista hetkeä puhelulle. Siinä missä vuorotyöläinen voi kömpiä jo simahtaneen puolison viereen nukkumaan, niin etäsuhteessa elävä näppäilee hyvää yötä -whatsappin, jonka toinen lukee aamulla herätessään. Erossa ollessa pelkästään sanallisen viestinnän varassa eläminen on iso haaste. Toki se joskus saa hyvää aikaan ja syntyy hyviä keskusteluja, mutta jotta niin käy, pitää olla puitteet kunnossa: molemmilla aikaa, rauhallinen paikka, hyvä ja virkeä mieliala ym. Tällaisia keskusteluja on siis melkein yhtä vaikea "järjestää" kuin tapaamisia. Tottakai arkipäiväinen kuulumisten vaihto on myös tärkeää, mutta se on silti vain pala sitä hyvää arkea, mitä pariskunnat parhaillaan elävät yhdessä.

Etäsuhteeseen ei varmastikaan kukaan ryhdy sillä mielellä, että odottaisi sen katkeavan. Pelko sen mahdollisuudesta sen sijaan on luultavasti melko hyvin tiedostettu, ehkä juuri siksi, että yleinen käsitys on, että etäsuhteissa suhteen päättymisen riski on suurempi. Pelko ei ole hyvä matkakumppani, mutta se voi myös saada ihmisen yrittämään sen voittamista ja kamppailemaan suhteen puolesta. Jos pelko toisen menettämisestä kasvaa kuitenkin liian suureksi, viestii se luottamuksen ja kommunikaation puutteesta. En usko, että etäsuhteen päättymisen syy useinkaan on yksin tai edes pääsyynä itse välimatka, vaikka se toki hankaloittava ja stressaava tekijä onkin. Jos pitkähkö suhde päättyy pian sen muututtua etäsuhteeksi, oli siinä mitä luultavammin ongelmia jo ennen etäsuhdevaihetta. Jos taas etäsuhteena alkanut suhde ei menesty, ei ehditty edes tutustua riittävästi ja rakentaa sitä pohjaa, joka suhteen olisi pitänyt kasassa.

Toisen kaipaaminen tuo suhteeseen kiihkeyttä ja syvyyttä. Yhteisiä hetkiä osaa arvostaa ja vaalia aivan erilailla.

On varmasti monia ihmisiä, jotka haluavat, että elämässä on omia alueita ja asioita, jonne puoliso ei ulotu. Itse en ainakaan haaveile siitä, että tekisimme miehen kanssa töitä yhdessä, meillä olisi yhteiset harrastukset ja ystävät. Tuntuu hyvältä, että elämässä on ihan omia juttuja - vaikka me ollaan me, niin minä olen silti minä. Monesti kuulee myös tuttujen sanovan, että tekee ihan hyvää päästä välillä pois kotoa kumppanin luota, vaikka viikonloppureissulle ystävien kanssa. Ajattelin kirjoittaa tähän suoraan, että tuskin kukaan haluaisi, että toinen olisi siinä vierellä ihan koko ajan. Tajusin kuitenkin ajatuksen ajateltuani, että aivan muutama päivä sitten sanoin vastaavanlaisen toiveen miehelle. Kun yhdessäasuminen ei ole itsestäänselvyys, niin siitä tulee haave. Itse kaipaan asioita, jotka ennen kuuluivat yhteiseen elämäämme ja joita pidin silloin juuri itsestäänselvyyksinä. Miehen lisäksi kaipaan myös kotiamme ja sen merkitys minulle on kasvanut ja voimistunut pois muutettuani. Kaipaaminen on sikäli hyvä asia, että se saa arvostamaan ja tuntemaan kiitollisuutta niistä asioista, joita ennen kenties piti itsestäänselvyyksinä. Näin kaipaaminen parhaimmillaan myös syventää suhdetta.

Kiihkeys on ehkä asia, jota etäsuhteesta osattomat kadehtivat. Kiihkeyttä kyllä löytyy, eikä vain makuuhuoneen puolelta. Miehen luokse kotiin tullessa säännönmukaisesti otan aina heti ensimmäisenä kierroksia mm. pesemättömistä pyykeistä, siellä sun täällä lojuvista tavaroista ja tyhjästä jääkaapista, josta ei löydy juustoa tai maitoa aamuksi. Vasta tasaannuttuani kiukkupiikistä avautuu mahdollisuus romantiikalle. Etäsuhteessa asiat saavat toisinaan tarpeettoman isot mittasuhteet, niin pahassa kuin joskus hyvässäkin. Liika kiihkoilu vie voimia negatiivisessa mielessä, mutta sopiva määrä kiihkeyttä suhteessa ja elämässä saa tuntemaan, että tässä sitä nyt eletään eikä vain katsella elämää sivusta!

Etäsuhde sopii elämänvaiheeseen, jolloin ei olla vielä niin vakiintuneita, ja ihmisille, jotka panostavat työhön ja uraan.

Kihlauduimme silloin, kun muuttoni Ruotsiin näytti mahdolliselta ja menimme naimisiin asuttuamme 8kk etäsuhteessa. Nyt etäsuhdetta & -avioliittoa on takana 2 vuotta. Uskoisin, että etäsuhde on helpompi "kestää", jos se on tietyn ajanjakson mittainen, esimerkiksi toinen on vuoden mittaisella työkomennuksella ulkomailla. Parhaimmillaan tuollainen ajanjakso suhteessa vahvistaa ja kasvattaa sitä ja seuraava askel on luontevasti avioliitto ja/tai perheen perustaminen. Naimisissa olevana parisuhteeni on niin vakiintunut kuin se voi olla, mutta sen sijaan muut palaset elämässä eivät stemmaa sanan vakiintunut kanssa. Mutta ehkä juuri siksi avioliitto on tuntunut kovin tärkeältä, niin yksin parisuhteen kuin koko oman elämän kannalta. Avioliitto on pysyvä ja varma asia elämässäni, vaikka mies ei jokapäiväisessä elämässäni olekaan fyysisesti läsnä.

Olen aina pitänyt itseäni päämäärätietoisena ihmisenä, jolle opiskelu ja työ ovat todella tärkeitä asioita. Se varmasti jo yksinään riittää selittämään, miksi olemme päätyneet tällaiseen tilanteeseen. Vaikka lähdin tänne kutsumuksen saattelemana ja työn perässä, on täällä ollessa kulunut aika osoittanut, miten paljon parisuhde, omat perheenjäsenet, ystävät ja harrastukset minulle merkitsevät. Tämä elämänvaihe on aikaa, jolloin voin erityisesti keskittyä työhön, kokemuksien hankkimiseen ja osaamisen kartuttamiseen, ja yritän ottaa siitä sellaisena tilaisuutena mahdollisimman paljon irti. Lähtijän rooli on myös yleensä helpompi kuin kotiin jäävän. Lähtijää odottaa usein uudet haasteet ja uusi jännittävä elinpiiri ja aika kuluukin siihen kaikkeen uuteen tutustuessa. Kotiin jäänyt on yhtäkkiä yksin siinä "vanhassa" elämässä, jonka jakoi lähtijän kanssa. Siinä on tilaa monenlaiselle ajatukselle, surulle ja ikävälle.

Etäsuhteessa eläminen ei tarkoita sitä, etteikö mitään isoja päätöksiä elämässä voisi valmistella ja tehdä. Toki etäsuhteessa ei voi elää lapsiperheen elämää, ei ainakaan kovin pienten lasten lasten kanssa. Uskon kuitenkin, että etäsuhde saattaa kypsyttää ja kasvattaa molemmat osapuolet yhdessä isoihin päätöksiin, kuten lasten hankkiminen, asunnon ostaminen taikka asuinpaikkakunnan vaihto. Etäsuhteessa oppii  hyvässä tapauksessa siihen, että elämänmuutokset eivät ole mahdottomia, vaikka vaativia ovatkin. Etäsuhteessa oppii myös arvostamaan ja arvioimaan aikaa. Ei ole järkevää taikka kannattavaa tehdä hätiköityjä päätöksiä, mutta oikeiden päätösten kohdalla voi toimia nopeasti.

Täällä taas

Otsikko kuvaa paluuta blogiin pitkän tauon jälkeen, mutta myös sitä fiilistä kun palaa lomalta - taas töissä, näinkö nopeasti se loma menikin? Vaikka olisi ihan kiva palata töihin, niin silti sitä hämmentyy, miten pitkältä tuntunut lomapätkä menikin sitten yhdessä hujauksessa. Toisaalta myös kotiin Helsinkiin tullessa on aina tunne siitä, että täällä taas, ihan kuin en olisi ollut hetkeäkään poissa. Miehen kanssa yhdessä ollessa tunne on aina sellainen. Se kertonee lohduttavasti siitä, että asiat ovat hankalasta tilanteesta huolimatta aika hyvin.

Vuosi on alkanut työrintamalla melko rauhallisesti. Näin vuoden alussa tahtoisi kovasti jotain uutta työarkeen. Toimintaa voisi kehittää, mutta pää ei varsinaisesti pursua hyviä ideoita. Mikä siinä onkin, että kun olisi aikaa tehdä suunnittelutyötä, niin ajatukset eivät kuitenkaan ole yhtään orientoituneet siihen. Ehkä pitäisi osata myös rentoutua ja nauttia tästä kiireettömästä ajasta, sillä ei tarvitse palata kuin muutamia viikkoja taaksepäin, jos haluaa muistella kiireen tuntua ja ajanpuutetta. On ihminen kumma, kun ei oikein osaa olla mihinkään olotilaan täysin tyytyväinen. Ehkä se on sitä, että ajatukset hakeutuvat aina tulevaan, seuraavaan hetkeen, kuin siihen mikä juuri silloin on käsillä.

Vaikka aikaa olisi ollut naputella tekstiä blogiin jo aiemmin, niin olen aikani kannettavan näppiksen sijaan viettänyt pianon koskettimien äärellä. Ainakin toistaiseksi intoa riittää harjoitella päivittäin. Välillä ehkä hieman tylsistyttää samojen kappalaiden soittaminen uudestaan ja uudestaan, mutta toisaalta se motivoi, että jotkut oppisi oikeasti sujuvasti ja virheittä soittamaan! Mietin myös joku kerta, että pianon soitto on mulle varmasti parasta terapiaa ja rentoutusta. Siinä on näin vasta-alkajan ihan pakko keskittyä täysillä nuotteihin, koskettimiin ja omiin sormiin, ettei varmana mitkään muut häiritsevät ajatukset juolahda mieleen soitellessa. En aina edes kuule puhelinta, mikä johtunee tosiaan enemmän keskittymisestä kuin volyymista, jonka pyrin pitämään melko hiljaisella. Taitojen kohentuessa voi sitten säätää lujemmalle ;)

On ihan kiva, että on oikea talvi. Asuntoni on vain melko viileä, eikä töissäkään turhan lämmin ole. Aamun koettelevin hetki on, kun pitää riisuutua vaatekerroksista ja mennä suihkuun - kypyhuone on vielä selvästi viileämpi kuin muu asunto. Toisaalta viileässä nukuttaa paremmin ja pieni palelu aamulla pistää veren kiertämään ja saa aamu-unisenkin melkein ajoissa liikkeelle ja töihin. En silti toivo yli -20 asteen pakkasia tänne, niistä sai "nauttia"kyllikseen loman aikana Suomessa. Ohessa kuvatodiste, että ulos ollaan uskallettu kovista pakkaslukemista huolimatta!

Työkaveri kertoi nyt toistamiseen nähneensä unta siitä, että minä kastan oman lapseni. Ensimmäisellä kerralla vain naureskelin asialle, mutta tänään olen miettinyt että mistäköhän se voisi kertoa ja ennakoida. Puoli vakavissaan tietysti, en uniin taikka ennustuksiin oikeasti usko tai ole niiden tulkinnasta kovin kiinnostunut. Lapsen saaminen piakkoin voidaan jättää laskuista, ei siis massiivista yllätystä tässä vuoden ensimmäisessä blogikirjoituksessa! En myöskään koskaan ole ajatellut kastavani omaa lastani. Varsinkin kun lähipiiristä kollegoja rutkalti löytyy, niin olisi vähän huolestuttavaa, jos en ketään muuta siihen hommaan voisi kelpuuttaa. Niin korvaamattomana ja mahtavana viranharjoittajana en kuitenkaan itseäni pidä! Joten enpä tiedä, jään pohtimaan asiaa. Onko se kenties joku muutos, mikä on tulossa omassa elämässä? Ainakin vauva ja kaste ovat kivoja ja tärkeitä asioita, joten luotan siihen, että jotain hyvää on luvassa.

Tule joulu

Joulukuu ei selvästikään ole mikään blogikuukausi. Tämä johtunee siitä, että erilaisia puheita ja hartauksia saa kirjoitella jos jonkinlaisiin tilaisuuksiin. Luovuutta ei sitten ole jäänyt enää tänne naputeltavaksi, ei edes minkään yleisen tai olemattoman lätinän verran. Mutta kun tätä blogia herättelin uudestaan eloon, niin päätinkin, että mitään stressiä en viitsi tästä ottaa. Kirjoitan silloin, kun on aikaa ja silloin, kun siltä tuntuu. Innostus ei ole mihinkään laantunut - olisi kiva, jos aikaa ja ajatustilaa aivoissa olisi vain tälle harrastukselle hieman enemmän ja useammin :)

Jostain syystä olen ollut kovin levoton joulukuun ajan. En tiedä, että johtuuko se siitä, kun on niin paljon kaikenlaista tapahtumaa ja juhlaa. En siis ole ollut millään ahdistuneella tavalla levoton. Päin vastoin, olen nauttinut joulukuusta ja kaikesta tekemisestä. Itseasiassa olen moneen otteeseen vähän naureskellut tuolle adventin alla kirjoittamalleni postaukselle. Hiljentymisen ja pysähtymisen sijaan olen enemmänkin ottanut tohottaja-tyylin ja viipottanut glitterblingbling-tonttulakki päässä päivästä toiseen. Näin siis töissä, ei vapaa-ajalla sentään :D Tai no, enpä tiedä kummin päin asiantila lienee pahempi tai parempi.

Ehkä levottomuudesta johtuen, tai sitten aivan toisesta syystä, päädyin viikko sitten pianon koskettimien ääreen kirkon bänditilassa. Muistin jotain sointuja ja muistin unohtaneeni paljon ennen osaamaani. Mutta kiinnostuin ja innostuin! Nyt on pianotunti, yhdet bänditreenit ja vähän itsenäistä harjoittelua takana. Vanhemmat vielä tästä kuultuaan auliisti lupasivat pianon joululahjaksi ja sellaisen kävinkin sitten perjantaina töiden jälkeen ostamassa. Huomenna pitäisi digitaalisen pianon saapua sille jo valmiiksi raivaamalleni paikalle tänne asuntoon.

Piano-opintojeni tarina ei ole kovin menestyksekäs. En ehkä ollut ihan toivoton oppilas lahjoiltani, mutta olin patalaiska harjoittelemaan ja motivaatio oli hyvin lähellä nollaa. Jälkeenpäin ja varsinkin tällaisen uravalinnan tehtyä asia on kyllä harmittanut. Olen menneisyyttäni jotenkin häpeillytkin ja sanonut vaan, että en soita mitään instrumenttia, jos joku asiaa on tiedustellut. Jotenkin tuntuu siltä, että jos vastaisi osaavan soittaa, niin pitäisi ihan oikeasti suoralta kädeltä osata soittaa joku kappale. Nyt minulla on kuitenkin motivaation lisäksi myös tavoite selkeänä mielessä; mitään soolopianistia minusta ei tule, mutta tahtoisin kyetä komppaamaan virsiä ja yhteislauluja. Eli periaatteessa soittoinnostuksella on hyötytavoite, mutta lisäksi se on tehnyt minut iloiseksi tavalla, jota en olisi osannutkaan kuvitella. En todellakaan ollut mikään virtuoosi koskettimien ääressä bänditreeneissä, mutta kyllä se vaan silti oli hauskaa! Olen selvästi kaivannut harrastusta, johon kuuluu sosiaalista kanssakäymistä. Lukuisien tuntemattomien kanssa hikoileminen täydessä salissa Friskis&Svettiksen medel jympassa ei ihan täytä töiden ulkopuolisen sosiaalisen kanssakäymisen kriteereitä siinä mielessä... mutta hyvä sitäkin harrastusta on toki jatkaa!

Ehkä pitäisikin yrittää tehdä enemmän asioita, jotka tekevät iloiseksi ja joista tulee hyvä fiilis. Tuntuu, että kauheasti menee aikaa sen miettimiseen, että missä olen hyvä ja mikä on se oma juttu. Että mihin pitäisi niinkuin keskittyä, että saisi mahdollisesti jotain hienoa ja uutta aikaan. Mutta jos tekee vaan niitä asioita, mistä nauttii, vaikka niissä ei olisikaan niin kovin hyvä taikka paras, niin ehkä saavuttaa jotain tärkeämpää - oman elämän, jossa viihtyy. Loppupeleissä se on kuitenkin kaikkein arvokkainta.

Torstaina on jouluaatto. Ylihuomenna tulee mies ja varmasti silloin alkaa tuntua siltä, että joulu on todella täällä. Lahjoja en ole ostanut käytännössä juuri yhtään, jouluruokaa löytyy kaapista ainoastaan glögin ja piparien muodossa ja yhtään joulukorttia en lähettänyt taaskaan tänä vuonna. Mutta uskon, että joulu silti tulee. Huomenna illalla aion istua pianon ääreen ja soitella alla olevaa ihanaa joululaulua sillä soittotaidolla ja sillä laulutaidolla, mikä minulla on. Ja se saa riittää.

Arkihuolesi kaikki heitä

Onneksi en viikko sitten sunnuntaina viimeksi tänne kirjoitellessa aavistanut, kuinka kiireinen viikko edessä oikeasti olikaan. Tekemistä riitti mm. koululuokille järjestettyjen joulunäytelmien, adventtijuhlan, messujen, hautajaisten ja itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien merkeissä. Kaikkea ihanaa ja kivaa, mutta myös voimia vievää! Koska koko työpäivän ajan oli kiinni käytännön hommissa, niin valmistelut piti hoitaa sitten vapaa-ajalla. Saarnat ja puheet olisi toki voinut suunnitella ja kirjoittaa hyvissä ajoin ennen kiireistä viikkoa, mutta en vain yksinkertaisesti ole päässyt vielä yli viime tippaan jättämisestä. Teen kyllä ajatustyötä etukäteen, mutta saarna syntyy paperille lähes poikkeuksetta vasta lauantaina. Jossain vaiheessa täytyy toki miettiä muutosta työtapoihin, mutta toistaiseksi tilanteesta ei joudu kärsimään kuin mieheni toisinaan. Lauantai-aamuna oli kyllä vaikea nousta lämpimästä kainalosta saarnaa nakuttamaan, mutta mitä luksusta olikaan, kun kahvikuppi ja aamupalalautanen tuotiin valmiiksi täytettyinä ahertajan eteen keittiön pöydälle.

Vietin toista kertaa elämässäni itsenäisyyspäivää Suomen rajojen ulkopuolella. Edelliskerta oli vuonna 2009 Wienissä, jossa sielläkin osallistuin suomalaisten järjestämiin juhlallisuuksiin. Sunnuntain juhlallisuudet olivat kuitenkin vähän perinteikkäämpi tilaisuus, jossa oma tehtäväni oli pitää puhe itsenäisyydestä. Vaikka nyt yleensä saan kyllä sanottua asiasta kuin asiasta aina jotakin, niin tätä pidin kuitenkin hieman hankalana ja vaativana tehtävänä. Kuinka pitää puhe tämän päivän Suomen itsenäisyyden merkityksestä ruotsinsuomalaisille, joista monet eivät ole asuneet Suomessa enää vuosikausiin. Kuinka minä, joka olen selkeästi nuorempaa ikäpolvea puhun Suomesta ja Suomen itsenäisyydestä ihmisille, joilla on monella arvatenkin hyvin erilainen kuva Suomesta kuin mitä minulla? Olen ylipäätään työssä miettinyt sitä, millaista kuvaa minä välitän Suomesta ja suomalaisuudesta, ja minkä roolin ja merkityksen sille työssäni annan. Huomaan ahdistuvani menneeseen ja vanhoihin kaavoihin takertumisesta. Olen toki kiinnostunut ihmisten henkilökohtaisesti historiasta, mikä on luonnollinen keskustelunaihe kun yrittää tutustua toiseen ihmiseen. Mutta en halua alleviivata suomalaisuutta niin, että se nousee kaiken keskiöön. Olen toki suomenkieliseksi papiksi palkattu pastoraattiin, mutta itse ajattelen, että suomen kieli on minulle työkalu ja väline, jonka avulla voin tulla lähelle ja palvella erityisesti suomenkieltä käyttävää väkeä.

Itsenäisyyspäivän juhla oli kuitenkin hyvin mietitty ja järjestetty tilaisuus, eikä siinä ollut mitään moitittavaa. Puheen pidin turvalliselta pohjalta kertoen edesmenneestä vaaristani, joka oli sotaveteraani, ja siitä kuinka tärkeä henkilö hän minulle on ollut. Mainitsin myös nyt hiljan edesmenneen Hannes Hynösen ja puhuin siitä, kuinka mahtava tyyppi ja esimerkki hän meille on; vaikka ikää on mittarissa yli 100 vuotta, niin elämäniloa ja tulevaisuusnäkyä löytyy vaikka millä mitalla. Hän edustaa itselleni kuin varmasti monelle muullekin sellaista kuvaa Suomesta, jota haluaa itse olla välittämässä ja rakentamassa; maa ja kansa, joka tuntee juurensa, mutta jolla on luottamusta ja halua katsoa kohti tulevaa. Suomalaisuus määrittyy jostain muusta, kuin iki-vihreistä iskelmistä, saunasta ja karjanpaistista käsin. Ne ovat vain pintaa, mutta sellainen lämpö ja sydämellisyys, mikä esimerkiksi Hannes Hynösellä oli, on sitä suomalaisuutta ja sen sisintä ja sisua, joista saakin olla ylpeä, niin suomalainen kuin ruotsinsuomalainen!

Viikko jatkuu Kauneimpien joululaulujen parissa ja niitä lauletaan kahdesti kirkoissa ja kertaalleen vanhainkodissa. Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut mitään lempijoululaulua, enkä edes ole niin kova joululaulujen rakastaja, että kuuntelisin niitä työ- ja kotimatkalla spotifysta saati sitten vielä täällä kotona. Otsikkoon päätynyt laulu "Arkihuolesi kaikki heitä" on kuitenkin lyriikoiltaan ja säveleltään todella kaunis ja jotenkin rauhoittava, joten se päätynee jonkinlaiseksi lemppariksi. Otsikko ei nyt ihan vastaa tämän tekstin sisältöä taikka kuvaa tilannettani ylipäätään. Jonkinlainen huolettomuus kuitenkin tänään oli havaittavissa tämän papin työpäivän päätteeksi, kun tyytyväisenä silmäilin tyhjää työhuonettani ja muuttolaatikoita, joissa on hvyin vähän mitään turhaa painolastia edeltäjiltäni. Keväällä saan aloittaa ihan konkreettisesti puhtaalta pöydältä uudessa työhuoneessa. Sitä odotan niin kovin, että selvitin kuin selvitinkin kamalan siivouksen sen kaiken roinan ja mappien parissa ja ja nyt istun ihan hyvin ja tyytyväisin mielin väliaikaisessa huoneessa. Hyvää kannattaa odottaa, johan sen adventin aikakin osoittaa!