Enkä enää pelkää

Minun silmäni pakenevat tutkivaa katsettasi huulillesi, nenänpäähäsi ja korviesi nipukoille. Mutta koska tiedän sinun miettivän hankaliksi tekemiäni ajatuksia tyynesti ja tuomitsematta, niin siksi minä, jonakin arvaamattomana hetkenä, uskaltaudun noihin sinun silmiisi. Koko ajanhan ne olivat omiani lempeästi hakeneet.

Tärkeysasteeltaan luokittelematon tietoisku

Teinpä juuri huvikseni ja varsinaisia päivän askareita vältelläkseni etsinnän Googlen blogihaulla etunimelläni.

Olen jälkiehkäisypilleri ja sateenvarjopidike.

Tiesittekös, että 1996 alkaen ovat Espoon liike- ja virkanaiset valinneet vuosittain Espoon Ellan?

Vielä asiaan liittyen: Sunnuntain Hesarista löytää yleensä ainakin yhden ilmoituksen Ellaksi kastetusta pikkutytöstä. Meitä taitaakin olla jo aika monta.

Hiljaisuus

Rautatientori on täynnä suuria värikkäitä karhuja. Nuori nainen lukee Raamattua nelosen ratikassa. Katson ikkunasta, kuinka viereisellä kaistalla autoileva mies naputtaa rytmikkäästi rattia ja laulaa - ainakin mielessään. Hän on iloinen, ehkä rakastunut?

En oikeasti tiedä mitään heidän ajatuksistaan. Ja joskus tulee näitä päiviä, jolloin en tavoita edes sitä, mitä omassa päässäni liikkuu. Silloin ei tule sanoja puhuttavaksi tai paperille. Se tuntuu valitettavalta. Ehkä myöhemmin nimitän sitä pohdiskelutauoksi ja totean, että se oli hyvä.

Karhut ovat onneksi yksinkertaisesti riemastuttavia ja hauskoja. Pyydän anteeksi, että Berliinissä haukuin niitä mauttomiksi.

-------

Entä sitten, kun tulee se hetki, jolloin annat minun ihanasti väärin ymmärtää sinut?

p.s. Senaatintorillahan ne karhut pönöttävät. Eikä kukaan ole kommentoinut moiseen asiavirheeseen mitään. Karhu-parat.


Berliiniläinen karhu päälläseisonnassa. Taitava yksilö!

Täydellistä ei olekaan

Uskon, että onnellinen voi silti olla. Että onni ei ole mikään utopia, vaan se on aitoa ja totta. Onnen ei tarvitse olla mikään idylli - tai mitä ikinä meille täydellisyydestä mieleen tuleekaan. Minä ainakin ennen olen mielessäni yhdistänyt nuo kaksi. Siksi en ole ikinä uskaltanut sanoa olevani onnellinen. Jotenkin se tuntuu liian suurelta väittämältä.

Olen miettinyt, että ehkä onnellisuus voi olla yksinkertaisesti sitä, että on hyvä olla. Silloin ei tule oikeastaan edes tarvetta miettiä, että olenko nyt onnellinen vai en.

Temppelinaukion kirkko on yksi suosikkikirkoistani Helsingissä, vaikka sisään rynnistävät ja kameroillaan räpsivät turistilaumat hieman saattavatkin ärsyttää. Toisaalta minusta on kiva ajatus, että tänään siellä joku mitä luultavammin, joko tahattomasti tai tarkoituksellisesti, tallensi minun hyvän olon -hetkeni.

Paljastus

Tällä kertaa tahtoisin kertoa teille, mistä blogini otsikko tulee. Tästä mahdollisuudesta saan kiittää lukion tokan vuoden päiväkirjaani, jonka löysin sattumalta laatikostoni uumenista - ihan kaikkia kirjoituksia ei muuten vielä kestä lukea häpeilemättä. Lukiossani oli tosiaan tapana järjestää sellainen hauska päivä, jolloin oli kaikenlaista ohjelmaa ympäri koulua eikä mitään oikeaa opetusta. En siis toisin sanoen muista, mikä sen päivän funktio oli tai mitä ohjelmaa silloin ylipäätään järjestettiin. Paitsi tämän yhden muistan, josta otsikkoni on saanut syntynsä. Siellä oli runotehdas, eli asiakkaat saivat täyttää pienen lappusen, jossa kertoivat elementeistä, joita toivoisivat runoonsa. Minä täytin sellaisen ja jätin runoilijoille tehtailtavaksi. Tulos on alla oleva runo, otsikko ja teema "Kertoisin sinulle" on minulta peräisin sekä muutama sana - joku ehkä ne arvaakin.

Kertoisin sinulle,
miltä naurusi kuulostaa,
jos en koko aikaa
olisi seurannut vain huuliasi.

Kertoisin sinulle,
miltä näytit keinussa,
jos en koko aikaa
olisi seurannut vain hiustesi tuoksun kaarta.

Kertoisin sinulle,
että olen kuin kärpänen
sokeripalalla seurassasi,
jos en joka kerta
suuni avatessani
vahingossa painaisi sitä omallesi.

Kertoisin sinulle,
että olet kuin tanssija,
jos en joka kerta
sokaistuisi liikkeistäsi.

Niin kaunis olet, rakkaani.

Kiitos sinä, joka tämän kirjoitit. Minusta tämä on ihana. Se on kevyt ja veikeä. Se on kuin aurinkoinen kesä ja mansikkajäätelö. Se olen aivan kuin minä haaveilemassa.

Eilen illalla oli jo kylmä istua terassilla

Ja päivällä Kaivopuiston rannassa tuuli sen verran viileästi, että täytyi pukea villatakki, joskin ohut ja puolihihainen sellainen. Minua ei haittaa, vaikka hellettä ei enää tulisikaan. Pukeutuminen on helpompaa ja hauskempaa, jos voi laittaa enemmän päälle. Niin se on oikeasti, koska siihen on tottunut.

Aamut ovat raikkaampia ja siksi herään virkeämpänä. Mannerheimintie on jo aamuvarhain täynnä elämää. Minä hyppään kyytiin vähän myöhemmin.

Iltaisin lasken ohi ajavia autoja ja ratikoita. Ensimmäisenä yönä mietin, onko juuri nyt kiskoja pitkin kulkeva ratikka kenties nelonen vai kymppi. Tai ehkä 7B? Viime yönä minua väsytti niin, etten jaksanut arvuutella ollenkaan. Vähitellen opin nukahtamaan ratikoista ja muusta liikenteestä piittaamatta.

Tänään tulee aurinkoinen päivä, ihan kesäinen varmaankin. Pidän syksystä, kun se saapuu vähitellen.

Riemuitse siis!

Minulla olisi syytä pukeutua värikkääseen karnevaalipukuun, sillä niin iloisesti, kauniisti ja hyvin ovat elämäni asiat järjestäytyneet. Totta se on, minulla ei ole mitään, mistä valittaa.

On ihana uusi kämppä ja kivat kämppikset. On kuin itsestään selkiytynyt opintosuunnitelma ensi vuodelle ja innostus kandintyöhön jo nyt. On rakas perhe ja rakkaita ystäviä. On arki täynnä pieniä tärkeitä juttuja, jotka tekevät siitä suorastaan juhlaa.

Minun tekee mieli hymyillä niin suurenmoisesti kuin kykenen, jotta kaikki huomaavat. Sehän ei ole vaikeaa, sillä olen tunnetusti leveähymyinen. Tahdon myös hymyillä hieman salaa itsekseni ja luulla ettei kukaan huomaa.

Uusi huoneeni on keltainen. Eikö se olekin ilon, onnen, uuden, kevään, lämmön, auringon, intensiivisyyden ja yllätyksen väri? Siinä sävyssä on hyvä herätä ja hyvä nukahtaa.