Milloin ollaan kotona?

Tuntuu hassulta ajatella, että olen pisimmillään asunut 11 vuotta samassa talossa. Siihen aikaan mahtuu melkein koko peruskoulu ja lukio.

Opiskeluaikana muuttaminen tihentyi. Kaksi parin vuoden jaksoa ihanissa asunnoissa keskustan tuntumassa parhaimpien kämppisten kanssa. Vuosi ulkomailla ja kokemus opiskelija-asuntolasta.Tilapäismajoituksia kesätöiden aikaan, mutta voiko sitä oikein asumiseksi sanoakaan.

Vuoden 2012 toukokuussa mies osti asunnon. Muutto yhteiseen kotiin, ei paperilla minun, mutta sydämessä. ”Lapsuudenkodin” jälkeen se tuntui ensi kertaa oikealta ja pysyvältä kodilta. Äiti on aina sanonut, ettei seiniin pidä kiintyä. Tuo 11-vuoden ”lapsuudenkoti” myytiin eikä sitä enää kukaan hyvässä ja kauniissa kerrostaloasunnossa meren läheisyydessä kaivannutkaan. Kuitenkin aloin kiintyä ensimmäisen oman kodin seiniin ja elämään, jonka jaoin rakastamani ihmisen kanssa.

Päätös lähteä Tukholmaan oli selvä, jos vain työpaikka järjestyisi. Päätös lähteä ei ollut vaikea, sillä lähdin vain. Vaikeaa olisi ollut jäädä miettimään.

Onneksi en tiennyt kuinka vaikeaa asunnon saaminen Tukholmasta onkaan. Siis pitkä-aikaisen, hyvän ja laillisen vuokrasopimuksen saaminen tuntuu olevan jopa mahdotonta. Siksi olen täällä vajaan kahden vuoden aikana muuttanut jo useaan kertaan ja niin kolkko huoneistohotelli, kirkon alakerran väliaikaiskämppä kuin iso pappilakin ovat tulleet tutuiksi. Nyt asiat ovat vihdoin järjestymässä, hyvä vuokrasopimus ja kaunis asunto. Jääköön tarkempi kertomus siihen saakka, kunnes todella olen uusien seinien ympäröimänä.

Olisi siis taas aika pakata tavarat ja siirtyä eteenpäin. Vaikka lähdin tänne yhden ison matkalaukun kanssa, oli tavaraa viime muuttoon mennessä kertonyt pakettiautollisen verran – kiitos seurakunnan kirppiksen, Ikean ja ystävällisten vuokranantajien. Jotain tavaroita mies on reissuillaan tuonut kotoa Suomesta, mutta aika vähän olen mitään erityistä sieltä ikävöinyt. Ikävöin kyllä meidän kotia, varmaan jo ihan senkin takia, että vastaavan hankkiminen täällä on tuplasti hankalampaa. Ikävöin vähän niitä tuttuja seiniä, mutta eniten sitä elämää, jonne menen nykyisin vaan käymään. Lähteminen on aina kamalaa, vaikka täälläkin odottaa hyvä elämä, jossa viihdyn. Tukholma-Helsinki –välillä lennän suunnasta riippumatta aina kotiin päin.

Puhun asunnostani täällä ihmisille kotina, vaikka en sitä ehkä ihan sellaisena ajattele. Se on vähän niinkuin opiskeluaikojen asunnot, joiden tiesi olevan väliaikaisratkaisuja, mutta silti tärkeitä siinä elämäntilanteessa. Mieheni joskus pohti, kuinka isosta perspektiivistä katsoen kaikki asunnot ovat tavallaan tilapäisiä. Niin, koti on jotain muuta kuin pelkkä asunto ja se onkin enemmän isossa mittakaavassa, kuinka ajattelen täällä olevani kotona. Aina se ei tunnu siltä, mutta ellen yritä ajatella niin, en alkaisi kotiutua ja viihtyminen olisi hankalampaa. Koti on silti myös aina Suomessa, silloinkin kun mies aikanaan muuttaa tänne.

Onneksi saan tehdä työtä kirkossa, jossa aina vallitsee kotoisa tunnelma ja siellä ympäröivät ihmiset saavat minut tuntemaan kuin olisin kotona. Se on suuri voimavara ja siunaus.

En ole liiaksi kiintynyt seiniin. Silti toivon, että aikanaan samat seinät pysyisivät kohtuullisen pitkään ympärillä ja että niiden sisällä asuivien ihmisten mielestä se olisi koti eikä sitä edes voisi ajatella toisin.

Työajaton työ

Niin, siinäpä se on pulma ja suoranainen paradoksi otsikossa. Työaika tapahtuu harvoin klo 8-16 välillä ja varsinkin tällainen aamu-uninen ihminen on siitä varsin kiitollinen. Harvoin tässä työssä missään tarvitsee olla kahdeksalta aamulla, joskin joku ehtiväinen sielu saattaa kyllä rimpauttaa puhelimella jo siihen aikaan! Minulle siis iltavirkkuna ihmisenä iltapäivään ja iltaan painottuva työaika sopii mainiosti. Lisäksi tarvittaessa ehdin hoitaa 8-16 välillä pyörivässä yhteiskunnassa pankki- ja virastoasioita, joita taas tuolla perinteisellä työajalla työskentelevät ihmiset eivät samalla tavalla pysty järjestämään. Täällä puhutaan pitkästä aamusta termillä sovmorgon ja siinä missä se jollekin on viikonlopun vakio ja arjen erikoisuus niin mulla oikeastaan toisinpäin, vaikkakaan ei toki joka-aamuista! Ruotsissa tosin yllättävän monet seurakunnan työntekijät tuntuvat noudattavan perinteistä työaikaa. Joskus mietinkin, että millaisenkohan laiskamadon maineen saan vielä, kun ainakin kerta viikkoon nautin aamun ensimmäistä kupillista kahvihuoneessa kun toiset alkavat jo kohta valmistautua lounastauolle.

Pitkät aamut ja mahdollisesti viikolle sijoittuvat vapaapäivät tarkoittavat työtehtävien sijoittumista viikonlopulle. Viikonlopputyöt ovat sellainen asia, mihin jokaisen seurakuntaan töihin hakeutuvan tulee olla valmis ja halukas, ellei nyt sitten ihan puhdasta virastotyötä tekeviä jätetä laskuista. Viikonloppuna oleva työpäivä on myös useimmiten aika erilainen kuin arkityöpäivä. Joskus lauantaille ei satu kuin yksi kaste ja sunnuntaille kuin yksi messu, jolloin loppupäivä jää vapaaksi ellei sitten pakko tehdä valmistelutöitä seuraavalle viikolle. Siksi monesti pyydän miehen tänne, jos minulla on tällainen ”kevyt” työviikonloppu ja hän välillä seuraakin mukana jumalanpalvelukseen. Toisinaan viikonlopulle osuu joku isompi tapahtuma tai juhla, mietin esimerkiksi isäinpäivän juhlaa/konserttia, joka meillä on syksyllä tulossa. Sellainen tapahtuma vaatii tietysti enemmän suunnittelua etukäteen kuin perinteinen sunnuntain messu ja toki vie myös kyseisenä tapahtumapäivänä enemmän aikaa ja voimia, vaikka toki hauskaa on yleensä aina ja lopputulos palkitsee! Papin työssä viikonlopuille sijoittuu paljon juhlia, joten yleensä viikonlopun työtehtävät tekevät iloisen ja kiitollisen mielen, eikä tällaisina yleisinä vapaapäivinä työskentelemistä ajattele raskaana ja ärsyttävänä (vaikka tietysti kaikilla on niitäkin päiviä, että mennään enemmän velvollisuus kuin juhlamieli edellä).

Perheellisille viikonlopputyöt ovat tietysti vaativia. Kuitenkin myös lapsettomille ja sinkkuihmisille viikonloput ovat usein aikaa, jolloin tavataan ”normaalityöaikaan” työssäkäyviä ystäviä ja sukulaisia. Monesti myös kaupungilla tapahtuu enemmän ja tunnelma on rennompi viikonlopuisin, joten kyllä minusta on erilainen tunnelma olla vapaalla lauantaina kun taas maanantaina. Tämän hetkisessä virassa onneksi saan riittävästi viikonloppuvapaita ja ylipäätään mahdollisuuden päättää ja siirrellä vapaitani. Kahden maan välillä eläessä se onkin erittäin tärkeää. Normaalia arkityöaikaa eläessä tietäisin toki aina viikonloppujen olevan vapaita, mutta pidän parempana että nyt pystyn kerryttämään useamman vapaapäivän ja sijoittamaan ne sopivaan väliin, jolloin voin olla pitempään vapaalla. Lentolippujen hinnatkaan ovat harvoin halvimmillaan pe-ilta ja su-ilta lennoille. Siksi monesti olen vapaalla pe-ma, jolloin lennän joko to iltana/ pe aamuna ja palaan maanantaina.

Olen tässä nyt luetellut käytännön rajoituksia ja mahdollisuuksia työajattomaan työaikaan liittyen. Sitten on se käytännön ylittävä puoli, eli miltä työajaton työaika tuntuu. Itse kun en mikään matematiikin lempilapsi ole, niin pidän helpottavana ettei työtunteja tarvitse laskeskella ja kirjata, sillä luulen että siitä tulisi vain kamala stressi. Miten niitä lasketaan? Olenko töissä sen tunnin, kun jumitan iltapäiväväsymyksessä työhuoneella ja selailen facebookkia ja instagrammia vai sen tunnin kun istun kotisohvalla kymmenen aikaan illalla ja naputtelen koneella hautajaisiin puhetta. Joinain päivinä teen töitä vain muutamia tunteja, toisena päivänä taas lähes kellon ympäri. Vaikeinta on kellottaa ajatustyötä. Ystävän kanssa käydyn Skype-keskustelun aikana saattoi kirkastua ajatus sunnuntain saarnaan, joten pitäisikö laskea joka viikkoinen skype-palaveri kuuluvaksi työaikaan? Vapaapäivinä en tietenkään aktiivisesti ajattele työjuttuja, mutta mikäli olen unohtanut koodata pois itseni työnumerosta, vastaan siihen kyllä ja jos huomaan kiireistä reagointia vastaavan sähköpostin/ tekstarin, niin vastaan siihen. Joskus myös rentoutuessa pulpahtaa mieleen joku unohtunut hoidettava asia. Silloin itselleni helpointa on hoitaa se pois alta vaivaamasta, jotta voi hyvillä mielin keskittyä taas vapaapäivän viettoon.

Vaikka työasioita ei aktiivisesti ajattele vapaa-ajalla, niin toki joskus jotkut jutut pyörivät mielessä. Tämä työ pitää sisällään niin paljon elämän sävyja ja värejä, että on ihan mahdotonta välttyä siltä että asiat koskettavat ja tulevat itselle henkilökohtaisiksi. Harvemmin tästä on mitään haittaa ja toistaiseksi en ole yöuniani menettänyt. Pitkän työputken jälkeen oireena on monesti väsymys, joka toki aiheuttaa sen ettei aikaa ja jaksamista aina parhaalla tavalla ole läheisille. Yksin asuessa tämä ei ole niin vahingollista toiselle, mutta harmillista itselle, kun joku ei olekaan ymmärtäen vastassa villasukkia ojentamassa ja selkää silittämässä. Pitkän työpäivän jälkeen en aina jaksa skarpata puhelimessa ja parempi olisikin nälkäisen äksyilyn sijaan laittaa vaan viesti, että soitellaanko huomenna sitten.

Joskus lomailu on haastavampaa kuin arki töissä.
Kuva viime tammikuun häämatkalta NYC:sta.
 "Matkanjohtaja" tulkitsee matkaopasta.  

Paljon se ottaa, mutta paljon se antaa. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen tilanteeseeni työajattomana työntekijänä. Kun aloitin seurakuntatyön, niin innokkaana vasta-alkajana vähän tuhahdellen mietin, että liikaa painotetaan sitä, että muistaa pitää lomaa ja vapaita, kun eikö ennemmin tulisi kantaa huolta siitä että työt tulee tehtyä! Nyt myönnän, että loman ja rentoutumisen puolesta pitääkin vähän muistutella, sillä väsynyt ja stressaantunut työntekijä ei ole toki parhaimmillaan. Ja faktahan on, että työt eivät seurakunnassa ikinä lopu – siis virkoja ehkä lakkautetaan ja sijaisuuksia ei täytetä (surullista kyllä), mutta se juttu, minkä takia tätä työtä tehdään, ei katoa mihinkään. Töihinhän se Jeesus opetuslapset lähetti, mutta muistuttaa J myös meitä, että ”tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon”. Oli siis työ- tai vapaapäivä, Jeesus seurana ja myötä!

Kirjoita runo, kirjoita pian

Toisinaan toivon, että joku tulisi ja istuttaisi minut pöydän ääreen, niin että minun olisi pakko kirjoittaa ylös kaikki ne asiat, tarinat ja runot, joita sukkuloi mielessäni tiheään, mutta joista vain harva päätyy missään muodossa paperille tai kovalevylle. On se kumma, ettei kirjoitetuksi saa, vaikka olisi niin paljon sanottavaa.

Runoista tulee usemmiten ensin tunteita. Eli tavallaan on jonkinlainen aavistus, jonka koettaa sanoittaa. Sitten kun löytää ensimmäiset sanat tai jonkin keskeisen lauseen tai vain yhden sanan, niin yleensä loppu syntyy kuin itsestään ja nopeasti. Jokaisen runon löydettyä muotonsa, ei välttämättä lopullista, kunhan jonkinlaiset raamit, tulee aika seesteinen ja tyytyväinen olotila. En minä mikään runoilija kuvittele olevani, mutta jostain syystä niiden kirjaaminen rentouttaa ja miellyttää. Runot ovat ehkä esteettisintä mitä tiedän.

Runo, joka on kulkenut muistissani jo vuosia, joka on minulle rakas ja jonka osaan täydellisesti ulkoa (sen lyhyyden vuoksi) on Saima Harmajalta.

"Rannalla

Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
laulaa ulappa.

Meren aaltojen hyväilystä
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa,
tulisit juuri nyt."

Kesämieli

Niin se taas tuli, kesä. Juhannus lähestyy ja teen taikoja uudessa paikassa ja seurassa, josta en vuosi sitten osannut aavistaa mitään. Viime juhannus kului hieman erilaisesti tentteihin valmistautuessa ja HIM:n keikalla Donauinsel-festareilla. Tänä vuonna on taas perinteiden vuoro: saunaan, grilliruokaa, paljaita jalkoja nurmikolla ja raidallinen maatiaiskissa. Siis kaikkea tavanomaista, mutta silti uudenlaista.

Kesällä olen todellinen kesä-Ella, sillä saan työn puolesta nimikkeen kesäteologi. Useimmiten muistankin olla kiitollinen siitä, että minulla on maailman paras kesätyö. Leirielämässä on paljon hyviä puolia: ruoka on valmiina viisi kertaa päivässä, saa nauttia ulkoilmasta ja kauniista järvimaisemasta ja yleensä myös nauraa naurulihakset vetreiksi joka päivä. Ripareilla on hauskaa, mutta ehkä osittain myös siksi siellä saapuu suuri väsymys viikon loppua kohti ja siksi on viimein ihanaa päästä kotiin. Omassa sängyssä nukuttaa kuitenkin aina parhaiten ja itsekeitetty aamukahvi on varmimmin juuri sellaista kuin kahvin kuuluukin olla.

Niin oli myös tänä aamuna. Ei ole hellettä, mutta aurinko paistaa lämpimästi ja ikkunasta näkyy, kuinka puut ovat vihreimmillään. Heräsin aikaisin, kun hänen täytyi nousta varhain töihin. Se ei haitannut, sillä vaikka olinkin aivan unitokkurassa, niin jotenkin se yhteinen aamuhetki on joka kerta ihana ja hellyyttävä. Siksi kannattaa herätä edes puolittain hetkeksi ja jatkaa unia vasta sitten, kun lähtösuukko koskettaa huulia. Täydellisesti alkanut vapaapäivä.

Viinilasilliset

Me joimme kahdet viinilasilliset
hyvää viiniä ja siihen nähden
joimme aivan liian nopeasti.

Elokuvasta tiesin, että se olisi ollut hyvä
ja pitkäkin,
mutta emme päässeet siinä alkuunkaan.
Luulin myös tietäväni, miten tarina etenee,
mutta arvasin,
ettet tahtonut sitä minun kertomanani kuulla.

Aika on nopea, kun juodaan kahdet viinilasilliset,
eikä katsota elokuvaa,
eikä pahemmin puhutakaan.
Siinä ajassa on joitakin pitkiä hiljaisuuksia ja tuijotuksia,
joita toiset pitäisivät kiusallisina,
niin mekin,
muiden paitsi toistemme seurassa.

Elokuvissa, vanhoina hyvinä aikoina ja romantiikan nimissä
poika saattaa tytön kotiovelle.
Sinä saatoit minut ulos ovestasi
ja kuljimme kauemmaksi hyvästelemään
kadulle, joka ei ole kotikatusi.

Täysi viinilasillinen tyhjenee,
mutta tarinan ainekset voivat ehtyä
tulematta koskaan tarinaksi.

Parin päivän tuntemukset

Nyt kun kandi on valmis, ehtii taas ajatella muutakin kuin jaetta Gen. 3.16 ja israelilaisen naisen elämää varhaisella rautakaudella. Voi sen sijaan havainnoida asioita arjessa ja olla ylipäätään vähän enemmän hereillä.

Sunnuntaina mietin, miten mahtava tunne se on, kun tuuli puhaltaa takin läpi. Sitä melkein unohtaa, että se tuntuu ikävän jäätävältä. Nimittäin silloin, kun tuulee mereltä, ei jotenkin ajattele sitä kylmyyttä - ainakaan nähdessään aavalle. Suuret vellovat jäälohkareet rantavedessä olivat myös jostain syystä varsin vaikuttava näky. Mutta kyllä sitten tuli lopulta puistattava kylmyys ja ajatus varpaista lämpöisen viltin alla voitti merihaikailut.

Eilen muistin, miten hyvältä tuntuu keskustella asioista, silloin kun saa keskustella niistä ihmisen kanssa, joka osaa keskustella. Ja mikä parasta, jos sinulla ja hänellä on laajaa taustatietoa ja välineitä keskusteluun. Tässä kohtaa saattaa pudota kärryiltä - niin, viime aikaisissa kiivaissa debateissa on niin saattanut käydä yhdelle jos toisellekin järkevälle yksilölle. Löytyyköhän sitä punaista lankaa edes? Mistä oikeasti on kysymys? Mikä on tärkeää?

Tänä iltana matkasin metrossa Sörnäisistä itään. Eteeni istui mies kiivikassillisen kanssa ja hän söi kaksi kiiviä. Ihmettelin, miten hän pystyi syömään karvaisen kuoren. Enemmän kuitenkin harmittelin, etten itse voisi syödä sisusta. Vaikka luultavasti taaperoikäisenä todettu allergia on lieventynyt. Sitten mies nukkui nokoset, ennen kuin jäi pois kyydistä.

Kotona söin muutaman vitamiinipitoisen karkin - kyllä siinä niin lukee! - ja kuuntelin biisin, jota olen koko päivän pyöritellyt mielessäni.

Talviriemua lumikengillä