Milloin ollaan kotona?

Tuntuu hassulta ajatella, että olen pisimmillään asunut 11 vuotta samassa talossa. Siihen aikaan mahtuu melkein koko peruskoulu ja lukio.

Opiskeluaikana muuttaminen tihentyi. Kaksi parin vuoden jaksoa ihanissa asunnoissa keskustan tuntumassa parhaimpien kämppisten kanssa. Vuosi ulkomailla ja kokemus opiskelija-asuntolasta.Tilapäismajoituksia kesätöiden aikaan, mutta voiko sitä oikein asumiseksi sanoakaan.

Vuoden 2012 toukokuussa mies osti asunnon. Muutto yhteiseen kotiin, ei paperilla minun, mutta sydämessä. ”Lapsuudenkodin” jälkeen se tuntui ensi kertaa oikealta ja pysyvältä kodilta. Äiti on aina sanonut, ettei seiniin pidä kiintyä. Tuo 11-vuoden ”lapsuudenkoti” myytiin eikä sitä enää kukaan hyvässä ja kauniissa kerrostaloasunnossa meren läheisyydessä kaivannutkaan. Kuitenkin aloin kiintyä ensimmäisen oman kodin seiniin ja elämään, jonka jaoin rakastamani ihmisen kanssa.

Päätös lähteä Tukholmaan oli selvä, jos vain työpaikka järjestyisi. Päätös lähteä ei ollut vaikea, sillä lähdin vain. Vaikeaa olisi ollut jäädä miettimään.

Onneksi en tiennyt kuinka vaikeaa asunnon saaminen Tukholmasta onkaan. Siis pitkä-aikaisen, hyvän ja laillisen vuokrasopimuksen saaminen tuntuu olevan jopa mahdotonta. Siksi olen täällä vajaan kahden vuoden aikana muuttanut jo useaan kertaan ja niin kolkko huoneistohotelli, kirkon alakerran väliaikaiskämppä kuin iso pappilakin ovat tulleet tutuiksi. Nyt asiat ovat vihdoin järjestymässä, hyvä vuokrasopimus ja kaunis asunto. Jääköön tarkempi kertomus siihen saakka, kunnes todella olen uusien seinien ympäröimänä.

Olisi siis taas aika pakata tavarat ja siirtyä eteenpäin. Vaikka lähdin tänne yhden ison matkalaukun kanssa, oli tavaraa viime muuttoon mennessä kertonyt pakettiautollisen verran – kiitos seurakunnan kirppiksen, Ikean ja ystävällisten vuokranantajien. Jotain tavaroita mies on reissuillaan tuonut kotoa Suomesta, mutta aika vähän olen mitään erityistä sieltä ikävöinyt. Ikävöin kyllä meidän kotia, varmaan jo ihan senkin takia, että vastaavan hankkiminen täällä on tuplasti hankalampaa. Ikävöin vähän niitä tuttuja seiniä, mutta eniten sitä elämää, jonne menen nykyisin vaan käymään. Lähteminen on aina kamalaa, vaikka täälläkin odottaa hyvä elämä, jossa viihdyn. Tukholma-Helsinki –välillä lennän suunnasta riippumatta aina kotiin päin.

Puhun asunnostani täällä ihmisille kotina, vaikka en sitä ehkä ihan sellaisena ajattele. Se on vähän niinkuin opiskeluaikojen asunnot, joiden tiesi olevan väliaikaisratkaisuja, mutta silti tärkeitä siinä elämäntilanteessa. Mieheni joskus pohti, kuinka isosta perspektiivistä katsoen kaikki asunnot ovat tavallaan tilapäisiä. Niin, koti on jotain muuta kuin pelkkä asunto ja se onkin enemmän isossa mittakaavassa, kuinka ajattelen täällä olevani kotona. Aina se ei tunnu siltä, mutta ellen yritä ajatella niin, en alkaisi kotiutua ja viihtyminen olisi hankalampaa. Koti on silti myös aina Suomessa, silloinkin kun mies aikanaan muuttaa tänne.

Onneksi saan tehdä työtä kirkossa, jossa aina vallitsee kotoisa tunnelma ja siellä ympäröivät ihmiset saavat minut tuntemaan kuin olisin kotona. Se on suuri voimavara ja siunaus.

En ole liiaksi kiintynyt seiniin. Silti toivon, että aikanaan samat seinät pysyisivät kohtuullisen pitkään ympärillä ja että niiden sisällä asuivien ihmisten mielestä se olisi koti eikä sitä edes voisi ajatella toisin.