Toisinaan toivon, että joku tulisi ja istuttaisi minut pöydän ääreen, niin että minun olisi pakko kirjoittaa ylös kaikki ne asiat, tarinat ja runot, joita sukkuloi mielessäni tiheään, mutta joista vain harva päätyy missään muodossa paperille tai kovalevylle. On se kumma, ettei kirjoitetuksi saa, vaikka olisi niin paljon sanottavaa.
Runoista tulee usemmiten ensin tunteita. Eli tavallaan on jonkinlainen aavistus, jonka koettaa sanoittaa. Sitten kun löytää ensimmäiset sanat tai jonkin keskeisen lauseen tai vain yhden sanan, niin yleensä loppu syntyy kuin itsestään ja nopeasti. Jokaisen runon löydettyä muotonsa, ei välttämättä lopullista, kunhan jonkinlaiset raamit, tulee aika seesteinen ja tyytyväinen olotila. En minä mikään runoilija kuvittele olevani, mutta jostain syystä niiden kirjaaminen rentouttaa ja miellyttää. Runot ovat ehkä esteettisintä mitä tiedän.
Runo, joka on kulkenut muistissani jo vuosia, joka on minulle rakas ja jonka osaan täydellisesti ulkoa (sen lyhyyden vuoksi) on Saima Harmajalta.
"Rannalla
Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
laulaa ulappa.
Meren aaltojen hyväilystä
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa,
tulisit juuri nyt."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti