Joskus on helppoa olla onnellinen. Kuulin tänään noin tuumaavan Olavi Uusivirran biisin radiosta, kun istuimme autossa ja ajoimme kohti Laajasaloa. Katsoit minua, hymyilit ja niin tein minäkin. Kuinka olisin voinutkaan toisin. Sinä vierelläni on helppoo elää nyt ja tässä ja tyytyä siihen mitä on. Sillä se mitä on, on kaikki se hyvä, mitä ihminen juuri nyt voi toivoa.
Luin joskus kauniin mietelauseen, jonka ajattelin tosin sinä lukuhetkenä hieman turhan kliseiseksi ja liian imeläksi. Mutta viime aikoina olen tavoittanut sellaisia olotiloja, joilloin toteamus "tänä iltana minun maailmankaikkeuteni mahtuu sinun silmiisi" tuntuu ymmärrettävältä ja todelta.
Niin, on se kyllä ehkä edelleen vähän liioitteleva. Koko maailmankaikkeusko? Toisaalta minun maailmankaikkeuteni on eri asia kuin maailmankaikkeus koko maailmaa ajatellen. Joten ehkä on hyväksyttävää sanoa jotain noinkin suurenmoiselta kuulostavaa.
On oikeasti paljon helpompaa valittaa ja surkutella elämäänsä ja asioitaan kuin puhua onnestaan ja ilostaan. Kai sitä pelkää, että ärsyttää muita. Tai taikauskoisesti ajattelee, että onnellisuuden kailottaminen tietää epäonnea tulevaisuudessa. Hetken pienen onni kestää, loppua sen ei voi estää. Tai itku pitkästä ilosta. Löytyyhän näitä totuutta julistavia aatoksia.
Mutta entä jos totuus olisi kuitenkin tällä kertaa sellainen, että me toisistamme riippumatta sekä yhdessä tuumin nimesimme tunteemme onnellisuudeksi? Niin, miksipä sen edes asettelisin kysymyksen muotoon, sillä minä tiedän, että niin se on. Sinä sanoit sen minulle, vaikka olisin sen sanomattakin tietänyt.
Sillä niinä hetkinä, jolloin katson sinun silmiisi, mahtuu niihin todella koko maailmankaikkeuteni. Mutta jos se tuntuu hieman ylenpalttiselta, niin sanottakoon toisin, että vain sinun silmäsi näen kirkkaina ja muu ympäristö saa pehmeät ääriviivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti