Tule joulu

Joulukuu ei selvästikään ole mikään blogikuukausi. Tämä johtunee siitä, että erilaisia puheita ja hartauksia saa kirjoitella jos jonkinlaisiin tilaisuuksiin. Luovuutta ei sitten ole jäänyt enää tänne naputeltavaksi, ei edes minkään yleisen tai olemattoman lätinän verran. Mutta kun tätä blogia herättelin uudestaan eloon, niin päätinkin, että mitään stressiä en viitsi tästä ottaa. Kirjoitan silloin, kun on aikaa ja silloin, kun siltä tuntuu. Innostus ei ole mihinkään laantunut - olisi kiva, jos aikaa ja ajatustilaa aivoissa olisi vain tälle harrastukselle hieman enemmän ja useammin :)

Jostain syystä olen ollut kovin levoton joulukuun ajan. En tiedä, että johtuuko se siitä, kun on niin paljon kaikenlaista tapahtumaa ja juhlaa. En siis ole ollut millään ahdistuneella tavalla levoton. Päin vastoin, olen nauttinut joulukuusta ja kaikesta tekemisestä. Itseasiassa olen moneen otteeseen vähän naureskellut tuolle adventin alla kirjoittamalleni postaukselle. Hiljentymisen ja pysähtymisen sijaan olen enemmänkin ottanut tohottaja-tyylin ja viipottanut glitterblingbling-tonttulakki päässä päivästä toiseen. Näin siis töissä, ei vapaa-ajalla sentään :D Tai no, enpä tiedä kummin päin asiantila lienee pahempi tai parempi.

Ehkä levottomuudesta johtuen, tai sitten aivan toisesta syystä, päädyin viikko sitten pianon koskettimien ääreen kirkon bänditilassa. Muistin jotain sointuja ja muistin unohtaneeni paljon ennen osaamaani. Mutta kiinnostuin ja innostuin! Nyt on pianotunti, yhdet bänditreenit ja vähän itsenäistä harjoittelua takana. Vanhemmat vielä tästä kuultuaan auliisti lupasivat pianon joululahjaksi ja sellaisen kävinkin sitten perjantaina töiden jälkeen ostamassa. Huomenna pitäisi digitaalisen pianon saapua sille jo valmiiksi raivaamalleni paikalle tänne asuntoon.

Piano-opintojeni tarina ei ole kovin menestyksekäs. En ehkä ollut ihan toivoton oppilas lahjoiltani, mutta olin patalaiska harjoittelemaan ja motivaatio oli hyvin lähellä nollaa. Jälkeenpäin ja varsinkin tällaisen uravalinnan tehtyä asia on kyllä harmittanut. Olen menneisyyttäni jotenkin häpeillytkin ja sanonut vaan, että en soita mitään instrumenttia, jos joku asiaa on tiedustellut. Jotenkin tuntuu siltä, että jos vastaisi osaavan soittaa, niin pitäisi ihan oikeasti suoralta kädeltä osata soittaa joku kappale. Nyt minulla on kuitenkin motivaation lisäksi myös tavoite selkeänä mielessä; mitään soolopianistia minusta ei tule, mutta tahtoisin kyetä komppaamaan virsiä ja yhteislauluja. Eli periaatteessa soittoinnostuksella on hyötytavoite, mutta lisäksi se on tehnyt minut iloiseksi tavalla, jota en olisi osannutkaan kuvitella. En todellakaan ollut mikään virtuoosi koskettimien ääressä bänditreeneissä, mutta kyllä se vaan silti oli hauskaa! Olen selvästi kaivannut harrastusta, johon kuuluu sosiaalista kanssakäymistä. Lukuisien tuntemattomien kanssa hikoileminen täydessä salissa Friskis&Svettiksen medel jympassa ei ihan täytä töiden ulkopuolisen sosiaalisen kanssakäymisen kriteereitä siinä mielessä... mutta hyvä sitäkin harrastusta on toki jatkaa!

Ehkä pitäisikin yrittää tehdä enemmän asioita, jotka tekevät iloiseksi ja joista tulee hyvä fiilis. Tuntuu, että kauheasti menee aikaa sen miettimiseen, että missä olen hyvä ja mikä on se oma juttu. Että mihin pitäisi niinkuin keskittyä, että saisi mahdollisesti jotain hienoa ja uutta aikaan. Mutta jos tekee vaan niitä asioita, mistä nauttii, vaikka niissä ei olisikaan niin kovin hyvä taikka paras, niin ehkä saavuttaa jotain tärkeämpää - oman elämän, jossa viihtyy. Loppupeleissä se on kuitenkin kaikkein arvokkainta.

Torstaina on jouluaatto. Ylihuomenna tulee mies ja varmasti silloin alkaa tuntua siltä, että joulu on todella täällä. Lahjoja en ole ostanut käytännössä juuri yhtään, jouluruokaa löytyy kaapista ainoastaan glögin ja piparien muodossa ja yhtään joulukorttia en lähettänyt taaskaan tänä vuonna. Mutta uskon, että joulu silti tulee. Huomenna illalla aion istua pianon ääreen ja soitella alla olevaa ihanaa joululaulua sillä soittotaidolla ja sillä laulutaidolla, mikä minulla on. Ja se saa riittää.

Arkihuolesi kaikki heitä

Onneksi en viikko sitten sunnuntaina viimeksi tänne kirjoitellessa aavistanut, kuinka kiireinen viikko edessä oikeasti olikaan. Tekemistä riitti mm. koululuokille järjestettyjen joulunäytelmien, adventtijuhlan, messujen, hautajaisten ja itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien merkeissä. Kaikkea ihanaa ja kivaa, mutta myös voimia vievää! Koska koko työpäivän ajan oli kiinni käytännön hommissa, niin valmistelut piti hoitaa sitten vapaa-ajalla. Saarnat ja puheet olisi toki voinut suunnitella ja kirjoittaa hyvissä ajoin ennen kiireistä viikkoa, mutta en vain yksinkertaisesti ole päässyt vielä yli viime tippaan jättämisestä. Teen kyllä ajatustyötä etukäteen, mutta saarna syntyy paperille lähes poikkeuksetta vasta lauantaina. Jossain vaiheessa täytyy toki miettiä muutosta työtapoihin, mutta toistaiseksi tilanteesta ei joudu kärsimään kuin mieheni toisinaan. Lauantai-aamuna oli kyllä vaikea nousta lämpimästä kainalosta saarnaa nakuttamaan, mutta mitä luksusta olikaan, kun kahvikuppi ja aamupalalautanen tuotiin valmiiksi täytettyinä ahertajan eteen keittiön pöydälle.

Vietin toista kertaa elämässäni itsenäisyyspäivää Suomen rajojen ulkopuolella. Edelliskerta oli vuonna 2009 Wienissä, jossa sielläkin osallistuin suomalaisten järjestämiin juhlallisuuksiin. Sunnuntain juhlallisuudet olivat kuitenkin vähän perinteikkäämpi tilaisuus, jossa oma tehtäväni oli pitää puhe itsenäisyydestä. Vaikka nyt yleensä saan kyllä sanottua asiasta kuin asiasta aina jotakin, niin tätä pidin kuitenkin hieman hankalana ja vaativana tehtävänä. Kuinka pitää puhe tämän päivän Suomen itsenäisyyden merkityksestä ruotsinsuomalaisille, joista monet eivät ole asuneet Suomessa enää vuosikausiin. Kuinka minä, joka olen selkeästi nuorempaa ikäpolvea puhun Suomesta ja Suomen itsenäisyydestä ihmisille, joilla on monella arvatenkin hyvin erilainen kuva Suomesta kuin mitä minulla? Olen ylipäätään työssä miettinyt sitä, millaista kuvaa minä välitän Suomesta ja suomalaisuudesta, ja minkä roolin ja merkityksen sille työssäni annan. Huomaan ahdistuvani menneeseen ja vanhoihin kaavoihin takertumisesta. Olen toki kiinnostunut ihmisten henkilökohtaisesti historiasta, mikä on luonnollinen keskustelunaihe kun yrittää tutustua toiseen ihmiseen. Mutta en halua alleviivata suomalaisuutta niin, että se nousee kaiken keskiöön. Olen toki suomenkieliseksi papiksi palkattu pastoraattiin, mutta itse ajattelen, että suomen kieli on minulle työkalu ja väline, jonka avulla voin tulla lähelle ja palvella erityisesti suomenkieltä käyttävää väkeä.

Itsenäisyyspäivän juhla oli kuitenkin hyvin mietitty ja järjestetty tilaisuus, eikä siinä ollut mitään moitittavaa. Puheen pidin turvalliselta pohjalta kertoen edesmenneestä vaaristani, joka oli sotaveteraani, ja siitä kuinka tärkeä henkilö hän minulle on ollut. Mainitsin myös nyt hiljan edesmenneen Hannes Hynösen ja puhuin siitä, kuinka mahtava tyyppi ja esimerkki hän meille on; vaikka ikää on mittarissa yli 100 vuotta, niin elämäniloa ja tulevaisuusnäkyä löytyy vaikka millä mitalla. Hän edustaa itselleni kuin varmasti monelle muullekin sellaista kuvaa Suomesta, jota haluaa itse olla välittämässä ja rakentamassa; maa ja kansa, joka tuntee juurensa, mutta jolla on luottamusta ja halua katsoa kohti tulevaa. Suomalaisuus määrittyy jostain muusta, kuin iki-vihreistä iskelmistä, saunasta ja karjanpaistista käsin. Ne ovat vain pintaa, mutta sellainen lämpö ja sydämellisyys, mikä esimerkiksi Hannes Hynösellä oli, on sitä suomalaisuutta ja sen sisintä ja sisua, joista saakin olla ylpeä, niin suomalainen kuin ruotsinsuomalainen!

Viikko jatkuu Kauneimpien joululaulujen parissa ja niitä lauletaan kahdesti kirkoissa ja kertaalleen vanhainkodissa. Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut mitään lempijoululaulua, enkä edes ole niin kova joululaulujen rakastaja, että kuuntelisin niitä työ- ja kotimatkalla spotifysta saati sitten vielä täällä kotona. Otsikkoon päätynyt laulu "Arkihuolesi kaikki heitä" on kuitenkin lyriikoiltaan ja säveleltään todella kaunis ja jotenkin rauhoittava, joten se päätynee jonkinlaiseksi lemppariksi. Otsikko ei nyt ihan vastaa tämän tekstin sisältöä taikka kuvaa tilannettani ylipäätään. Jonkinlainen huolettomuus kuitenkin tänään oli havaittavissa tämän papin työpäivän päätteeksi, kun tyytyväisenä silmäilin tyhjää työhuonettani ja muuttolaatikoita, joissa on hvyin vähän mitään turhaa painolastia edeltäjiltäni. Keväällä saan aloittaa ihan konkreettisesti puhtaalta pöydältä uudessa työhuoneessa. Sitä odotan niin kovin, että selvitin kuin selvitinkin kamalan siivouksen sen kaiken roinan ja mappien parissa ja ja nyt istun ihan hyvin ja tyytyväisin mielin väliaikaisessa huoneessa. Hyvää kannattaa odottaa, johan sen adventin aikakin osoittaa!